Blogi

Suositellut

Turusta Iittiin: A. J. Sjögrenin seuran vieraina

Tutkijan näyttöpäätetyöskentelyyn painottuva arki sai virkistävää vaihtelua kun tutkimusprojekti vastaanotti kutsun osallistua Iitissä toimivan A. J. Sjögrenin seuran 30-vuotisjuhlaan. Projektin tutkijoista matkaan lähtivät Heli ja Jukka. Juhlaa vietettiin Iitin lukion tiloissa Kausalassa seuran perustamispäivänä 11. marraskuuta. Turusta Iittiin matkaaminen on nykyisin huomattavan vaivatonta Sjögrenin päiviin verrattuna, sillä junalla pääsee Kausalaan noin neljässä tunnissa.

Marraskuinen aamu Urajärven rannalla Iitissä. Kuva: Heli Rantala

Juhlassa kuultiin puheita ja paikallisten lukiolaisten musiikkiesityksiä. Illan aikana kävi hyvin ilmi, miten uutteraa työtä seuran aktiivit ovat tehneet Sjögrenin elämäntyön tunnetuksi tekemisen hyväksi. Toimintaan on kuulunut muun muassa seminaareja ja retkiä sekä seuran puheenjohtajan Jaakko Helmisen matka Pohjois-Ossetiaan alueelle, jossa Sjögren aikanaan teki omaa tutkimustyötään. Me tutkijat esittelimme omaa työtämme, hankettamme sekä Sjögrenin kytkeytymistä siihen. Sjögrenin kirjaharrastuksesta ja lukuinnosta äskettäin artikkelin julkaissut Jukka kertoi omista tutkimustuloksistaan.

Sjögren-aiheista näyttelyä juhlapaikalla Iitin lukiossa. Kuva: Jukka Sarjala.

Juhlaa seuraavana päivänä saimme nauttia seuran jäsenten vieraanvaraisuudesta. Kiertoajelulla tutustuimme Iitin kirkonkylässä sijaitsevaan, 1600-luvun lopulta peräisin olevaan puukirkkoon, Sjögrenin muistokiveen sekä Kausalan kirjastoon. Kävimme myös Sitikkalan kylässä lähellä Sjögrenin lapsuudenkodin paikkaa. Juuri Sitikkalasta 19-vuotias Anders Johan Sjögren aikanaan matkasi Turkuun aloittaakseen yliopisto-opintonsa.

Vierailulla Iitin kirkossa Sjögrenin seuran aktiivien kanssa. Taustalla vasemmalla kirkon vanha alttarimaalaus, jonka konservointityötä seura oli edistämässä. Kuva: Jaakko Helminen.

Kiitos Sjögrenin seuralle vierailumme järjestelyistä. Tapaamisiin Sjögrenin merkeissä!   

Suositellut

Uusi julkaisu projektin teemoista

Tuoreessa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2021) on ilmestynyt projektimme tutkijan Jukka Sarjala artikkeli painotuotteiden merkityksestä yksilön näkökulmasta.

Artikkeli käsittelee kirjakulttuurin historiaa vastaamalla niihin haasteisiin, joita kirjojen käytön ja lukemisen tutkimus aineellisuuden näkökulmasta asettaa. Miten on mahdollista tarkastella painotuotteiden ja niiden käyttäjien välistä fyysistä yhteenkietoutumista? Artikkeli keskittyy nuoreen bibliofiiliin ja päiväkirjanpitäjään Anders Johan Sjögreniin (1794–1855), joka kymnaasi- ja opiskeluaikoinaan kirjoitti laajasti kirjojensa kierrätyksestä ja lukutavoistaan. Hänen vaiheidensa tarkastelu osoittaa, miten hänen kirjaharrastuksensa ja ‑hankintansa olivat kiinteä osa varhaista kaupallista markkinataloutta ja koulu- ja yliopistomaailmassa toimineita opiskelijaverkostoja. Turussa Sjögren ja hänen kirjallisuutta harrastaneet toverinsa järjestäytyivät ennen pitkää isommaksi joukoksi, joka edisti romantiikan aatteita ja kirjallisuustuntemusta.

Jukka Sarjala, Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2021, s. 275–287.

Suositellut

Kävelemisestä

27. toukokuuta, Ruissalo. Tutkimusprojektimme on jälleen tien päällä kävelleen. Tällä kertaa kuljimme vehreässä Ruissalossa nupuillaan olevien kielojen ja linnunlaulun ympäröiminä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kuulumisia kasvotusten ilman etäyhteyttä. Olipas virkistävää!

Jalat valmiina kulkemaan. Kuva: Heli Rantala

Kävelemisestä on muodostunut oleellinen osa projektia. Jo alusta saakka olemme suunnitelleet suurta kirjavaellusta A. J. Sjögrenin jalanjäljissä. Koronapandemian vuoksi tuo vaellus on vielä edessäpäin mutta käveleminen on laajentunut koko hanketta monin tavoin määrittäväksi osaksi. Olemme muun muassa pitäneet useita projektin kokoontumisia kävellen. Olemme varmasti ryhtyneet kiinnittämään enemmän huomiota omaan kävelemiseemme mutta myös kävelemisen historiaan. Näitä teemoja pohditaan myös Sanojen liike -podcastin jaksossa ”kävelyllä”.

Podcastin voi kuunnella Spotifyssa: https://open.spotify.com/episode/4qswTSeHAuFkX4UZmGNy6S?si=af11setpSd6arym1YH_ZSg

Podcast löytyy myös Applen palvelusta: https://podcasts.apple.com/fi/podcast/sanojen-liike/id1560984430?i=1000523160789

Suositellut

Käveleminen ja kunnia – kävelyvedot ja liikennevälineiden kehitys 1800-luvun alkupuolella

Teksti: Heidi Hakkarainen

Nyt toukokuussa Suomessa on käynnissä iso Kävelykipinä-kampanja. Tempaus kannustaa suomalaisia kävelemään, ja siihen liittyy myös Kävelykilometrikisa, johon voivat osallistua joukkueet ja yksittäiset kävelijät 1.5.-31.10.2021 välisenä aikana. Tempaus järjestetään 80 vuotta sitten käydyn maaottelumarssin kunniaksi. Vuoden 1941 maaottelumarssi oli Suomen ja Ruotsin välillä käyty suuri kävelykisa, johon osallistui kansaa laajasti yhteiskunnan huipulta saakka. Suomen suurimmaksi kuntoliikuntapahtumaksi noussut kisa sai alkunsa, kun Ruotsin kävelyliitto haastoi suomalaiset kävelemään kilpaa ruotsalaisten kanssa. Erilaisilla kävelykilpailuilla ja tempauksilla onkin pitkät perinteet niin Suomessa kuin myös maailmalla. 

Kansallisten suurtapahtumien lisäksi menneisyydestä löytyy myös yksittäisiä vetoja, joissa kansan sijaan liikkeellä on yksilö. Esimerkiksi Länsi-Saksassa vuonna 1961 saksalainen maanviljelijä Albert Vogl löi vetoa, että pystyy kävelemään 145 kilometriä Müncheniin alle 48 tunnissa. Hän onnistui alittamaan asetetun aikarajan ja sai 300 Saksan markan palkkion. Baijerin yleisradion televisiokamerat seurasivat omalaatuista matkantekoa, mutta jo sitä ennen 1800-luvulla lehdistöstä saattoi lukea pieniä juttuja erilaisista kävelemisvedoista. Näin myös kuriositeetin omaisilla raporteilla yksilöiden sinnikkäistä, eriskummallisista ponnistuksista on oma historiallinen jatkumonsa. Se ulottuu ajanjaksoon, jolloin modernit liikennevälineet, kuten juna ja höyrylaiva, olivat vasta kehittymässä.

Rocket-veturin kuva vuodelta 1829. Wikimedia Commons.

Viipurissa 1820-luvulla ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Wochenblatt julkaisi sekalaisten ulkomaanuutisten osiossaan joitakin pikku-uutisia kävelemiseen liittyvistä vedoista, joita raportoitiin Englannista. Uutiset kiersivät pieneen, alle 4000 asukkaan Viipuriin, joka oli vasta vähän aikaa sitten liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, etupäässä Pietarin kautta. Kiinnostus Brittein saariin näkyi myös laajemmin siinä, miten brittiläisen kirjallisuuden vaikutteet ja esikuvat tulivat tärkeään rooliin saksankielisellä alueella 1800-luvun alkupuolella, samalla kun Napoleonin valloitussotien myötä ranskalaista kulttuuria vierastettiin. 

Poliittisten tapahtumien ja teknisten uutuuksien lisäksi Brittein saarilta kerrottiin myös arkisemmista ilmiöistä, kuten erilaisista vedoista, joista jotkut liittyivät juoksemiseen tai kävelemiseen. Näiden usein hurjilta kuulostavien tempausten todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta varsinkin yhtä niistä kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Lehti raportoi 9 elokuuta 1823 vedosta, jossa Lancashiresta kotoisin oleva Mark Hartings -niminen mies käveli 400 englantilaista mailia 5 päivässä ja 12 tunnissa. Hän aloitti urakkansa sunnuntaina yöllä ja käveli 62 tunnissa 200 mailia, minkä jälkeen hän nautti virvokkeita ja lepäsi. Tämän jälkeen, neljäntenä päivänä, miehen kerrottiin kärsineen kovasti rakoista jaloissaan, joissa hän piti villaisia sukkia. Tästä huolimatta hän kulki neljäntenä päivänä 65 mailia. Matka hidastui viidentenä päivänä ja miehen todettiin olleen uuvuksissa, mutta hän käveli viimeisetkin mailit maaliin ja voitti vedon puolen tunnin erotuksella. Lopuksi todettiin, että kyseessä oli Englannin pisin tunnettu kävelyveto (Fuß-Wette). 

Ihmisjalan anatomiaa 1800-luvun lopulta. Wikimedia Commons.

Kävelyvetoihin liittyi paitsi henkilökohtaista kunniantuntoa myös kansallista kilpailua. Wiburgs Wochenblatt julkaisi 29.5.1824 uutisen Lontoossa tehdystä kävelystä, joka oli tehty takaperin. Lehti kirjoitti, että kun englantilaiset jäljittelevät jotain, he tekevät sen suurellisesti. Kun saatiin tietää, että Berliinissä oli juostu kilpaa takaperin 200 askeleen matkan verran, herra Lloydiksi nimetty mies oli ilmoittanut heti kävelevänsä takaperin 40 mailia kymmenessä tunnissa. Lopulta matkaksi päätettiin 32 mailia kahdeksassa tunnissa. Lehden mukaan suuret ihmisjoukot kerääntyivät katsomaan miehen kävelyä, minkä vuoksi ystävien oli avattava tälle tietä läpi ihmismassojen hänen kulkiessaan pienten kylien ja esikaupunkien läpi kohti määränpäätään. Lopulta Lloyd pääsi maaliin Clerkenwell Greeniin Lontoossa ja voitti haasteen. 

Kävelykilpailuja onkin myöhemmin käytetty eri tavoin juuri kansallistunnon kohottamiseen ja toisaalta kilpaurheilun merkeissä. Raskaiden kävelysuoritusten kaltaiset fyysiset haasteet näyttävät kytkeytyvän myös miehiseen kunniantuntoon, joka on saanut paitsi huvittavia myös traagisia piirteitä. Kuvaavasti Wiburgs Wochenblatt uutisoikin kävelyvetojen rinnalla myös toistuvasti englantilaisten kaksintaisteluista, kuten julkaistessaan vuonna 1825 surullisen uutisen 15-vuotiaan pojan kuolemasta kaksintaistelussa Etonissa.

Kirjassaan Emotions in History: Lost and Found (2011) saksalainen historiantutkija Ute Frevert on yhdistänyt kaksintaistelut ja kunnian. Frevertin mukaan kunnian tunteella oli 1800-luvulla valtava emotionaalinen ja kulttuurinen painoarvo, joka on aikojen saatossa hälvennyt ja muuttanut muotoaan niin, että kunniasta voi puhua ”kadonneena” tunteena. Kunnian tunteen lisäksi vedot kytkeytyivät olennaisesti rahaan, ja niiden pontimena eivät olleet vain tunteet vaan myös taloudellinen hyöty. Siinä missä kaksintaistelut kuuluivat ylempien luokkien elämäntapaan, vedot yhdistettiin alempiin luokkiin. Raskaita fyysisiä suorituksia vaativiin vetoihin liittyivät usein suuret rahapalkkiot, mikä lisäsi niiden vetovoimaa ja uutisarvoa. Esimerkiksi 4.10.1823 raportoitiin että 8-vuotias tyttö Lontoon Chelseassa oli kävellyt 30 englantilaista mailia alle kahdeksassa tunnissa 100 punnan vedon takia. 

August Piepenhagenin vaeltajia maisemassa kuvaava maalaus vuodelta 1820. Wikimedia Commons.

Saksankielisissä lehdissä mieltymys vetoihin liitettiin juuri englantilaisiin. Puhuttiin jopa näiden erityisestä vetohimosta. Esimerkiksi Budapestissä ilmestynyt Gemeinnützige Blätter zur vereinigten Ofner und Pester Zeitung julkaisi aiheesta artikkelin vuonna 1821. Kävelyvetojen banaalius ja huvittavuus saksankielisen yleisön silmissä selittyy kenties erilaisilla kävelemiseen liittyneillä arvoilla ja merkityksillä. Saksankielisessä Euroopassa 1800-luvun alussa vaikuttaneessa romantiikan liikkeessä luonnossa kävelemiseen ja etenkin vaeltamiseen liitettiin erityisiä kulttuurisia merkityksiä, joissa korostui yksilöllinen kokemus, ylevän kohtaaminen ja yhteys luontoon. Jo 1700-luvun lopun varhaisromantiikassa metsissä vaeltaminen ja vuorille kohoaminen olivat tärkeitä teemoja. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti yhden tunnetuimman runonsa ”Über allen Gipfeln” (1780) vaelluksellaan Thüringenissä Kickelhahn-vuorella. Yksin liikkumisen teema ja pyhiinvaeltaja-hahmot olivat tärkeä osa ajan kirjallista kulttuuria. Myös kuvataiteissa Caspar David Friedrichin ”Vaeltaja sumumeren yllä” (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818) kuvasi vaeltajan yksilöllistä sisäistä kokemusta. 

Kuitenkin oli kävely sitten fyysisten rajojen koettelua rahan ja kunnian vuoksi tai sisäisen maailman kultivoimista luonnon keskellä, se ei ollut vain siirtymistä paikasta toiseen. Kävelyyn liittyi monenlaisia kulttuurisesti rakentuneita tunteita, merkityksiä ja kokemuksia. Ennen kaikkea niin kävelyvedot kuin myös luonnossa vaeltaminen olivat vapaaehtoista liikkumista, kävelyä ei ohjannut mikään pakko. Onkin kiinnostavaa, että käveleminen fyysisenä ja henkisenä ilmiönä sai suosiota samaan aikaan kun teknisen kehityksen myötä ihmisten liikkuminen tuli yhä helpommaksi. Siinä missä ennen pitkiä matkoja olivat mahdollistaneet hevosten vetämät vaunut ja purjelaivat, 1800-luvun alussa kehitettiin uusia höyrykäyttöisiä kulkuneuvoja. Varhaiset höyryveturit kuten Locomotion (1825) ja Rocket (1829) syntyivätkin 1820-luvulla, mutta junaliikenne yleistyi vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Viipurin sanomalehdessä seurattiin kiinnostuksella uusien höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehitystä. Esimerkiksi vuonna 1828 lehti julkaisi uutisen englantilaisen ”höyryvaunun” käyttöönotosta. Vaikuttaakin siltä, että teknistyvän ja lisääntyvän liikkumisen myötä pitkien matkojen kävelyyn kuuluva ruumiillinen ponnistus oli kiinnostavaa juuri siksi, että siitä oli tulossa entistä enemmän tarpeetonta.

Suositellut

Viipurin saksankieliset lehdet 1800-luvun alussa

Teksti: Heidi Hakkarainen

Viipurin kaupunki kuului 1800-luvun alussa Vanhaan Suomeen, jonka Ruotsi oli menettänyt suuressa Pohjan sodassa ja hattujen sodassa Venäjälle. Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Tuolloin Viipurissa on laskettu olleen noin 3000 asukasta, jotka edustivat neljää eri kieliryhmää; saksankielisiä, ruotsinkielisiä, venäjänkielisiä ja suomenkielisiä. Vaikka saksalainen väestönosa oli vähemmistössä, se hallitsi kaupungin hallintoa, koulutusjärjestelmää ja kulttuurielämää, jotka toimivat saksan kielellä. 

Viipuri Papulasta nähtynä. Ajoittamaton maalaus. Wikimedia Commons. 

Myös Viipurin ensimmäiset lehdet olivat saksankielisiä. Vuonna 1821 kuukausittain ilmestyneen Wiburgs Mancherley -lehden ja vuosina 1823–1832 viikoittain ilmestyneen Wiburgs Wochenblatt -lehden kustantaja oli Anders Cederwallerin (myös Cedervaller, 1774–1837) kirjapaino, joka aloitti toimintansa Viipurissa vuonna 1815. Cederewallerin kuoltua painotoimintaa jatkoi hänen leskensä Johanna Cederwaller poikineen. 

Wiburgs Mancherleyn päätoimittajana pidetään berliiniläissyntyistä Carl Josef de Belliä (1744–1830), joka alkoi toimittaa lehteä sotilasuransa jälkeen 77 vuoden iässä. Wiburgs Mancherley, jonka alaotsikko oli ”hyödyksi ja huvitukseksi” (Zum Nutzen und Vergnügen), noudatti saksalaista valistusajan Intelligenzblatt -julkaisun esikuvaa, jossa keskeistä oli hyödyllisen informaation levittäminen. Lehdessä ilmeni kiinnostus luontoon ja luonnontieteisiin, ja se julkaisi myös runsaasti erilaisia reseptejä ja hyödyllisiä neuvoja. Oppineiden yhteisöllisyyttä rakennettiin paitsi korkeakulttuuristen viitteiden kautta, kuten siteeraamalla Shakespearea tai Voltairea, myös huumorin avulla. Erilaisia pieniä anekdootteja ja vitsejä ilmestyi lehdessä paljon. 

Neuvo keinoksi kirjojen ja paperin suojelemiseksi koilta, rotilta ja hiiriltä. Wiburgs Mancherley 1.2.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Wiburgs Wochenblatt taas oli enemmän sanomalehteä muistuttava kausijulkaisu. Se välitti uutisia ja poliittisia tapahtumia Pietarin kautta, mutta kuitenkin useamman viikon viiveellä. Lehdessä julkaistiin myös kaunokirjallisia tekstejä ja ilmoituksia sekä tietoja kaupunkiin saapuneista matkustajista. Myös muun muassa Turussa toiminut kirjakauppias F.A. Meyer julkaisi ilmoituksia Wiburgs Wochenblatt -lehdessä. 

Turkulaisen F.A. Meyerin ilmoitus Wiburgs Wochenblatt -lehdessä. 12.4.1823. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Wiburgs Wochenblatt -lehteä toimitti Diedrich Andreas Mangelus (1783–1832), joka syntyi huhtikuussa 1783 porvarisperheeseen Mitaussa (nyk. Jelgava Latviassa), menetti vasemman kätensä 12- tai 13-vuotiaana onnettomuudessa vahingossa ladatun aseen lauettua. Mangelus opiskeli Tarton yliopistossa ja työskenteli pitkään Viipurin lukion latinan kielen ja kirjallisuuden yliopettajana. Opetustyönsä ohella hän aloitti kaupungin ainoan sanomalehden toimittamisen 40-vuotiaana. Olikin hyvin tavanomaista, että varhaisia sanomalehtiä toimittivat opettajat ja muut oppineet virkatyönsä ohella. Diedrich Andreas Mangelus oli naimisissa Viipurissa pitkään toimineen kirjansitoja Suppiuksen tyttären Fredrika Suppiuksen kanssa, mikä mahdollisti tärkeän siteen uuden kirjapainon ja kaupungin viimeisen kirjansitojan välillä. 

Kuitenkin liittyminen Suomen suuriruhtinaskuntaan merkitsi murrosaikaa, jolloin saksan kielen asema vähitellen pieneni hallinto- ja koulutuskielenä samalla kun ruotsin kielen asema vahvistui ja ruotsinkielisen sivistyneistön rooli kaupungin kulttuurielämässä tuli entistä tärkeämmäksi. Toisaalta myös nouseva kansallisherätys näkyi kaupungissa etenkin 1830- ja 1840-luvuilta eteenpäin. Diedrich Andreas Mangeluksen kuoltua vuonna 1932 Wiburgs Wochenblatt lakkasi ilmestymästä ja suomenkielinen Sanan Saattaja Wiipurista aloitti toimintansa 1833. Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1845. 

Suositellut

Pappi Anton Rönnholmin kirjasto kertoo tiedonkulusta 1800-luvulla

Teksti: Ulla Ijäs

Anton Ulrik Rönnholm (1787–1862) toimi pappina itäsuomalaisessa Parikkalan seurakunnassa vuodesta 1819 kuolemaansa asti. Rönnholm oli Haminan pormestarin poika ja opiskeli papiksi Tarton yliopistossa 1805–1807. Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppiaan tyttären Anna Henrika Weckrothin kanssa ja pariskunta sai kuusi lasta. Yksi pojista, Karl Philip (1831–1901), jatkoi isänsä jalanjäljissä papiksi. Kolme tytärtä jäi naimattomaksi ja asui koko elämänsä Parikkalassa.

A. U. Rönnholm. Kuvalähde: Parikkalan seurakunnan valokuvataulu. Kuva: Ulla Ijäs

Rönnholmien perilliset lahjoittivat 1974 Anton Rönnholmin kirjakokoelman Museovirastolle, joka asetti sen näytteille tuolloin avoinna olleeseen Koitsanlahden lahjoitusmaamuseoon. Museon sulkeuduttua 1990-luvulla kirjakokoelma siirrettiin Parikkalan kunnankirjaston tiloihin, jossa sen olemassaolo unohtui vuosikymmeniksi. Saatuani vinkin paikallisilta kyseisen kirjakokoelman olemassaolosta, lähdin kesällä 2019 selvittämään kirjojen sijaintipaikkaa ja löysin kokoelman miltei parisataa nidettä kirjaston varastosta. 

Anton Rönnholm oli aktiivinen monella saralla – hän rakennutti uuden pappilan, korjautti kirkkoa, osallistui järvenlaskuhankkeisiin ja kehitti maataloutta. Rönnholm liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuonna 1839 ja oli sen jäsen kuolemaansa asti. Lisäksi hän perusti Parikkalaan Pipliaseuran haaraosaston, joka sai vuonna 1846 lahjoituksena Iso-Britannian pipliaseuralta satoja Uusia Testamentteja lahjoitettavaksi seurakuntalaisille. Rönnholmin lapset, etenkin Karl Philip, olivat niin ikään kirjallisuuden harrastajia. Karl Philip Rönnholmin ideasta kehkeytyi lainakirjasto Parikkalaan, johon tämän opiskelutoverit lahjoittivat kirjoja. Vuonna 1853 kirjasto piti sisällään ”kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt.” (Suometar 4.5.1855, no 18).

Anton Rönnholm raportoi kirjaston toiminnasta sanomalehtiin. Vuonna 1853 Suometar julkaisi nimimerkin A. R. kirjoituksen, jossa kirjoittaja kertoi kirjaston toiminnasta. Valitettavasti tuolloin käyttöön otettu lainausmaksu oli vähentänyt lukijoiden määrää. Tuolloin kirjastossa oli noin sata nidettä ”eikä nykyisellä omistajalla ole waraa sitä suurentaakaan”. (Suometar 26.3.1853, no 12) 

Ennen kirkkoherranvirkaansa Anton Rönnholm toimi opettajana Savonlinnan ja Viipurin saksankielisissä kouluissa. Saksa oli mahdollisesti Rönnholmin äidinkieli, sillä hänen äitinsä ja puolisonsa tulivat itäsuomalaisesta saksankielisestä kauppiaskunnasta, ja hän oli suorittanut myös opintonsa saksaksi Tartossa, jossa koulutettiin pappeja Vanhan Suomen luterilaisiin seurakuntiin. Tämän lisäksi Rönnholm osasi sujuvasti ruotsia, jota hän tarvitsi työssään pappina. Todennäköisesti lapsuus isovanhempien kartanossa Kerimäen Pulkkilassa sekä työvuodet täysin suomenkielisessä Parikkalan seurakunnassa antoivat jonkinasteisen suomen kielen taidon. Pitäjäkokouspöytäkirjoista voi aistia, että Rönnholm pystyi keskustelemaan pitäjäläisten kanssa näiden äidinkielellä ja hän oli pidetty sielunpaimen seurakunnassaan. Ensimmäinen suomen kielellä pidetty pitäjäkokouspöytäkirja löytyy vuodelta 1822 ja pöytäkirjassa käytetty kieli on tuon ajan kirjoitetuksi suomeksi harvinaisen selkeäsanainen.

Rönnholmin kirjakokoelma piti sisällään parisataa nidettä. Uskonnollisten tekstien lisäksi kokoelmaan kuuluu klassisia tekstejä, romaaneja, kasvi- ja luonnontiedettä käsitteleviä teoksia, nuotteja, akateemisia väitöskirjoja ja lapsille sekä nuorisolle suunnattuja oppikirjoja. 58 niteistä on latinankielisiä, 56 saksankielisiä, 54 ruotsinkielistä, 50 ranskankielistä, seitsemän venäjänkielistä, kolme suomenkielistä ja yksi italiankielinen nuottivihko.

Kansilehtiä Rönnholmin kirjastosta. Kuvat Ulla Ijäs.

Osaa teoksista Rönnholm käytti papintyössään, osa oli hänen lastensa käyttämiä nuotteja ja oppikirjoja. Rönnholmin naimattomat tyttäret opettivat pitäjän pikkulapsia, joten osaa kirjoista on voitu käyttää tässä opetustyössä. Osa kirjoista on periytynyt Rönnholmille hänen edeltäjiltään, ja osan hän on hankkinut huutokaupoista. Tällaisia nipussa huudettuja teoksia voi olettaa olevan esimerkiksi kirjakokoelman väitöskirjat, joista muutamista on kokoelmassa useampi nide samaa väitöskirjaa. 

Kirjoja tarkastelemalla voi havaita millaisia liikkeitä kirjat ovat tehneet ennen kuin ne päätyivät osaksi Rönnholmin kokoelmaa. Kirjojen etulehdille on usein kirjoitettu omistajan nimi, toisinaan myös hankintapaikka ja -aika sekä kirjan ostohinta. Kirjojen etulehdille on myös tehty muistiinpanoja, laskutoimituksia sekä Rönnholmin lasten kirjoitusharjoituksia. 

Kirjakokoelma näyttää kuntonsa puolesta olleen ahkerassa käytössä. Monen niteen kannet ovat repaleiset, sivuja puuttuu ja kirjoihin on tehty muistiinpanoja. Kirjat ovat mahdollisesti myös kiertäneet Rönnholmin tuttavapiirissä, joten lukijoita yhtä nidettä kohti on voinut kertyä useita kymmeniä. 

Rönnholmin kirjakokoelman ainutlaatuisuus piilee siinä, että Itä-Suomesta on säilynyt tai on tällä hetkellä tiedossa vain vähän yksityisiä 1700-luvulle ulottuvia kirjakokoelmia. Tunnetuin näistä on Monrepos-kokoelmana tunnettu Pietarin tiedeakatemian presidentin Ludwig Heinrich von Nicolayn Viipurin Monrepos’n kartanoon keräämä kokoelma, joka on tällä hetkellä Kansalliskirjaston hallussa. Niin ikään Kansalliskirjasto säilyttää viipurilaisen Alexander Amatus Thesleffin, upseerin ja Aleksanterin yliopiston sijaiskanslerin, kirjastoa. Rönnholmin kirjastoa voi pitää osittain kartanokirjastona, sillä kirjakokoelmaa säilytettiin Rönnholmin lapsilleen rakennuttamassa Ristimäen kartanossa. Itäsuomalaisia kartanokirjastoja ei juuri tunneta, koska kartanoita oli vähemmän eivätkä kokoelmat välttämättä ole säilyneet ehjinä tähän päivään asti. Kirjakokoelma on myös hyvä esimerkki kokonaisen perheen lukuharrastuksista ja paljastaa myös sen, millaisia kirjoja naiset lukivat ja omistivat 1800-luvun alun Suomessa. Tässä mielessä Rönnholmin kirjakokoelma on jopa mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Thesleffin kirjasto, joka pitää sisällään Thesleffille hänen akateemisen asemansa vuoksi päätyneitä kirjoja, joista monet ovat varsin vähän luettuja niteitä. 

Sanojen liike -hankkeessa tulen ensi vuonna perehtymään lisää Rönnholmin kirjakokoelmaan ja sanojen liikkeisiin itäsuomalaisen herrasväen parissa. 

Suositellut

Kirjakauppias Friedrich Anton Meyer 250 vuotta

18. maaliskuuta 1771 – siis tasan 250 vuotta sitten – syntyi henkilö, jonka elämänvaiheet kytkeytyvät oleellisella tavalla tutkimusprojektimme teemoihin. Tämä henkilö tunnetaan useammalla nimellä – silti tietomme hänen vaiheistaan ovat vaillinaiset. Kovin moni ei ole edes kuullut Friedrich Anton Meyerista. Tämän vuoksi onkin syytä viettää hänen syntymäpäiväänsä kirjoittamalla hänestä muutama rivi.

Huhti-toukokuun vaihteessa 1814 Leipzigissa järjestettiin kirjamessut, jotka monelle osallistujalle merkitsivät uuden aikakauden  alkua. Vain puolta vuotta aiemmin kaupungin lähettyvillä oli käyty taistelu, joka oli päättänyt Napoleonin Ranskan vallan ajan Saksassa. Tuona aikana myös kirjamarkkinoita oli rajoitettu. Nyt saksalaiset kustantajat kerääntyivät perinteisille messuille, joiden luettelossa oli paljon vuosina 1813-1814 painettuja kirjoja. Saksalainen ja latinankielinen kirjallisuus olivat näkyvästi esillä, ranska oli menettänyt asemaansa Napoleonin tappion myötä. 


Leipzigin kevääseen lähti myös turkulainen kirjayrittäjä Friedrich Anton Meyer. Matka Saksaan oli Meyerille hyvin tuttu. Hän oli syntynyt Mecklenburgin Samuel Levinin perheeseen, muuttanut sen mukana Tukholmaan, mutta palannut sitten opiskelemaan lääketiedettä Königsbergin yliopistoon.  Tässä vaiheessa F. A. Meyer oli vielä Meijer Levin, sillä hän ei ollut saksalaistanut nimeään. Levinin tulon Turkuun vuonna 1799 huomioi myös Henrik Gabriel Porthan, joka muiden akatemian vaikuttajien kanssa joutui pohtimaan sitä, voisiko juutalaiselle antaa kuninkaalliseen akatemian opiskeluoikeuden. Meyer pääsi opiskelemaan ja otti heti paikkansa myös Turun seurapiireissä.

Meijer Levin ehti Königsbergissä seurata myös aikakauden kuuluisuuden Immanuel Kantin luentoja. Kuvassa Kantin kotitalo. Wikimedia commons.

Meyer näyttää olleen uudessa asuinkaupungissaan heti toimelias. Opintojen etenemisestä akatemiassa ei tosin ole tietoja mutta muulla saralla hän oli sitäkin aktiivisempi. Jo tammikuussa 1800 hän esiintyi Turun Soitannollisen Seuran vuosipäivän konsertissa laulajana. Seura oli perustettu vuosikymmen aikaisemmin silloisen kuninkaan Kustaa III:n syntymäpäivänä eli 24. tammikuuta. Varsin pian Meyerin nimi toistuu myös erilaisten kirjallisten harrastusten yhteydessä. Meyer muun muassa perusti kaupunkiin varhaisen lainakirjaston. Varsinaista kirjastolaitosta ei tuohon aikaan ollut vielä olemassa – erilaisia lukuseuroja kylläkin – joten Meyerin hanke on ollut aikakauden Suomessa melko ainutlaatuinen. Vuodesta 1802 lähtien Meyer toimi myös Turun akatemian saksan kielen opettajana. 

Lainakirjaston perustaminen oli luonteva ratkaisu yritteliäälle Meyerille. 1700-luvun aikana kirjoista oli tullut merkittävä sosiaalisen kanssakäymisen innoittaja: niitä luettiin yksin tai yhdessä, niistä keskusteltiin ja niiden saannin helpottamiseksi syntyi erilaisia yhdistyksiä. Kirjoista tuli tärkeä osa oppineiden ja kaupunkien ylemmän keskiluokan yhteisöllistä elämää. Samaan aikaan kirjat olivat tuottoisa kauppatava, joiden tuontiin ja myyntiin osallistuivat monenlaiset yrittäjät. Jopa Turun menestynein kauppias Abraham Kingelin myi myös kirjoja, joita hän oli todennäköisesti hankkinut muun luksusmateriaalin ohessa Euroopasta.

Friedrich Anton Meyerin kirjat oli tarkoitettu kuitenkin pääosin sekä Akatemian piirissä olleille ihmisille Turussa että muualla Suomessa asuneelle ylemmälle keskiluokalle. Vaikka kirjamessujen merkitys kasvoi ja pikapainokoneen keksimisen myötä kirjojen tuotanto nopeutui, Meyerin aikana kirjoja hankkivat ja lukivat vielä harvat. Eurooppalainen kirjakulttuuri teollistui pian hänen kuolemansa jälkeen, 1830-1850-luvuilla, kun tuotanto moninkertaistui ja lukutaitoisten määrä kasvoi nopeasti. Myös Suomessa kustannustoiminta muuttui Krimin sodan jälkeen. Näin Meyerin sukupolvesta tuli kirjakaupan kansainvälistymisestä huolimatta lopulta varsin nopeasti vanhan maailman edustaja. 

Viralliset kirjakauppaoikeudet Meyer sai vuonna 1813 mutta kauppapuotinsa hän avasi Turussa vasta Leipzigiin suuntautuneen matkan jälkeen. Meyer herätteli kaupunkilaisten kiinnostusta uutta kirjapuotia kohtaan toimittamalla Saksasta käsin mainosmateriaalia Åbo Allmänna Tidning -lehteen. Hänen kauttaan tulisi pian saataville ei ainoastaan saksalaisten, vaan myös ranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten kustantajien teoksia edulliseen hintaan! Kaupassa myytiin toki paljon muutakin kuin ainoastaan kirjoja; valikoimassa oli muun muassa nuotteja, kuparipiirroksia ja karttoja. Erityisesti akateemisen väen keskuudessa Meyer oli tärkeä kontakti, jonka puodissa käytiin tekemässä kirjatilauksia – tai vain haaveilemassa siitä, mitä kaikkea Meyerin kautta oli luettavaksi tarjolla.  

Meyerin kauppa toimi Turussa aina kaupungin suurpaloon saakka. 1820-luvun mittaan hänellä alkoi kuitenkin olla vaikeuksia, sillä muutkin kauppiaat olivat vikkeliä solmimaan yhteyksiä ulkomaille ja kilpailemaan hinnoilla. Jyrki Hakapää on käsitellyt tätä kirjakauppiaiden välistä kilpailua väitöskirjassaan Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860 (2008). Turun palon jälkeen Meyer muutti monen muun tavoin Helsinkiin ja jatkoi siellä toimintaansa kirjakauppiaana ja lainakirjaston pitäjänä. Tässä vaiheessa hän oli kuitenkin jo menettänyt erityisasemansa kansainvälisiä kirjavirtoja Suomeen ohjaavana kauppiaana. Marraskuussa 1831 Meyer kuoli viimeiseksi kotikaupungikseen jääneessä Helsingissä 60-vuotiaana. 

Kuuntele lisää Levin-Meyerista hankkeen podcastissa.

Teksti: Janne Tunturi ja Heli Rantala

Suositellut

Joulutarina vuodelta 1816

Turku, 23. joulukuuta 1816

Ylioppilas S. on herännyt puoli kuudelta lukemaan Homerosta. Hän toivoo voivansa ehtiä tänään Iliaan toisen laulun loppuun mutta se on kovin epävarmaa, sillä erinäiset arkiset asiat odottavat vielä hoitamistaan, ja iltapäivällä on edessä matka joulun viettoon. Nälkäkin ylioppilaalla on, sillä hän on syönyt ainoastaan korpun. Sekä rahat että ruokavarat ovat pahasti lopussa. Edellisenä iltana tuli lisäksi hummailtua kaupungilla ystävien seurassa viinilasin ääressä – ja maksettua koko revohkan puolesta. 

Iltapäivällä ylioppilaamme istuu vielä Homeroksen säkeiden seurassa. Päivä on ehtinyt pitkälle ennen kuin hän pääsee matkaan ystävänsä I:n kanssa, määränpäänä I:n kotipaikka Nummi, jonne on matkaa kymmenisen peninkulmaa. Kello on kuuden paremmalla puolella kun he viimein jättävät Uudenmaantullin taakseen. Sää on kylmä mutta sitä vastaan on varustauduttu matkaviinillä. Matkalaiset yöpyvät Salon kohdalla, josta matka jatkuu aattoaamuna viiden aikaan. Eteneminen on hidasta, sillä lumi on tuiskuttanut tiet umpeen. Vasta viideltä iltapäivällä kaksikko on viimein perillä Nummella. Tulijoille tarjotaan teetä ja sitten on vuorossa sauna ja ruokaa. Nukkumaan mennään aikaisin, sillä seuraavana aamuna on noustava joulukirkkoon.

25. joulukuuta

S. on jalkeilla varhain. Jo ennen joulukirkkoa hän on ehtinyt etsiä joulutunnelmaa lukemalla ruotsalaisromantikkojen Phosphoros-lehteä, joulukuun numeroa vuodelta 1810, jossa ilmestyi Atterbomin runo ”Jul-ottan” (jouluaamu). Kirkossa pappi muistuttaa seurakuntaansa kristillisistä joulutavoista: erityisesti tässä seurakunnassa on papin mukaan omaksuttu perin ikävä tapa kiirehtiä ulos Jumalan huoneesta aivan liian maallisella touhukkuudella jo ennen jumalanpalveluksen loppua! 

Ruuan ja kahvin jälkeen S. ehtii jälleen lukea mukaansa ottamiaan kirjoja, ranskan ja venäjän kielioppeja. Sitten I:n isä haluaa lukea ääneen postillaa (isä on kovin uskonnollinen). Myöhemmin S. vetäytyy jälleen lukemaan itsekseen, nyt on vuorossa Athene-lehti. Homeroksen hän jätti Turkuun.

***

Seuraavina päivinä tehdään jouluvierailuja puolin ja toisin. Syödään, juodaan, pelataan pelejä kuten myllymattia. I. ja S. vierailevat myös Pusulan pappilassa, jossa seurueeseen kuuluu useita daameja. S. hiukan ärsyyntyy daameihin, sillä seuraleikeissä nämä pelaavat hänen mielestään väärin. S. ja I. lähtevätkin muiden seurasta ulos kävelylle ja kiipeävät korkealle kukkulalle. Täällä he laulavat tuuleen laulua, jonka ovat oppineet ruotsalaisesta Poetisk Kalender -lehdestä: ”Fjärran i Nord lyser solen så klar, Hårdt blåser vädret i bergen.” S:n mieliala kohenee tästä huomattavasti, ja myöhemmin ystävykset laulavat vielä pappilan daameillekin.

 

Poetisk Kalender -lehden vuoden 1813 numero, nuottiliite

Näin kuluu vuodenvaihde I:n perheen ja erinäisten uusien tuttavuuksien seurassa. S. juo serkunmaljoja eräiden nuorten naisten kanssa ja taitaa hiukan ihastuakin. Uudenvuodenaattona jälleen yhdeltä vierailulta palattaessa S. istuu reessä ja ihailee talvi-iltaa. Kuu hohtaa kirkkaalla taivaalla seuranaan vain joitain pilvenharsoja, kulkijan ympärillä on taianomainen hämäryys. Ja horisontissa loistaa Venus.

***

Kirjoitus perustuu Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) opiskeluajan päiväkirjamerkintöihin. Sjögrenillä oli tapana mainita erityisesti itselleen tutut ihmiset päiväkirjassaan ainoastaan alkukirjaimella. Päiväkirjamerkintöjen I. on hänen läheinen ystävänsä Immanuel Ilmoni (1797–1856), jonka kotona kaksikko vietti joulun 1816. Immanuelin isä Kristian Ilmoni toimi lukkarina Nummen kappelissa. 

Suositellut

Pikisaaresta Pariisiin: uutuusteos suomalaisten Euroopan-matkoista

Projektimme piirissä on elokuussa ilmestynyt uutuusteos, Heli Rantalan kirjoittama ja Gaudeamuksen julkaisema Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Teoksessa tehdään matkaa purjelaivojen ja hevosvaunujen tahtiin romantiikan aikakaudella. Vaikka tutkimusprojektimme keskittyykin painotuotteiden liikkeeseen ja kirjallisten yhteisöjen muotoutumiseen erityisesti 1800-luvun alun Suomessa, on Pikisaaresta Pariisiin -teoksessa useita liittymäkohtia projektin teemoihin. Yksi näistä on aikakauden omasta ajastamme poikkeava elämäntahti, joka näkyy niin ihmisten kuin tavaroidenkin liikkumisen hitautena. Kun Manner-Eurooppaan pyrkivät suomalaismatkaajat ylittivät Itämeren kauppalaivojen kyydissä, kului pelkästään tähän matkaan helposti parisen viikkoa. Samaisten kauppalaivojen mukana kulki Suomen suuntaan esimerkiksi kirjalähetyksiä, joita innokkaat tilaajat saattoivat joutua odottamaan useita kuukausia. Kuten ihmisten, myös kirjojen matkanteko oli riippuvainen vuodenajoista ja säiden suosiollisuudesta.  

Kirjassa seurataan usean 1700- ja 1800-lukujen taitteen suomalaisen matkantekoa. Kaikki kirjan miesmatkaajat kuuluivat aikakauden oppineistoon, ja suurin osa heistä oli saanut oppinsa Turun akatemiassa. Yksi kirjan matkaajista on 1820- ja 1830-lukujen taitteessa matkustanut Immanuel Ilmoni (1797–1856), jonka alaa oli lääketiede. Ilmoni toimi yliopistossa anatomian ja fysiologian apulaisena, myöhemmin Helsingissä teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professorina. Opiskeluaikoinaan Ilmoni kuului Turun romantikkojen piiriin ja harrasti innokkaasti kirjallisuutta. Hän kirjoitti itse myös kaunokirjallisia tekstejä. Ilmonin Euroopan-matka kesti runsaat kaksi vuotta. Se oli osittain grand tour -tyyppinen opintomatka, mutta myös tieteellinen ekskursio, jonka aikana Ilmoni tutustui lukemattomiin eurooppalaisiin kollegoihinsa, anatomiasaleihin ja sairaaloihin. Matkan aikana hän keräsi myös luonnontieteellisiä näytteitä ja tutustui Vesuviuksen ja Etnan tulivuoriin.

Ilmonin nuoruusvuosina syttynyt kiinnostus filosofiaan ja kirjallisuuteen näkyy hänen matkan aikana tekemissään vierailukäynneissä. Lääkäreiden ja luonnontieteilijöiden lisäksi hän hakeutui aikakauden tunnettujen filosofien ja kirjailijoiden juttusille. Berliinissä Ilmoni tapasi saksalaisen idealismin kärkinimen Hegelin, ja Münchenissä hän oli kuuntelemassa opiskeluaikojensa lempifilosofin Schellingin esitelmöintiä. Weimarissa Ilmoni puolestaan onnistui tapaamaan joulukuussa 1828 Goethen, joka tässä vaiheessa oli jo lähes 80-vuotias mutta Ilmonin todistuksen mukaan eläväinen ja mieleltään terävä. Goethen tuotanto, erityisesti tämän esikoisromaani Nuoren Wertherin kärsimykset (1774), kuului monen lukemistoon myös Suomessa.

Ilmonin lisäksi kirjassa seurataan muiden muassa Frans Michael Franzénin, Mathilda Rotkirchin sekä Tengströmin serkusten matkantekoa halki Euroopan mantereen. Yksittäisten ihmisten liikkeen ja heidän matkakokemustensa kautta teos avaa ruohonjuuritason näkymiä siihen, millainen Eurooppa oli 1800-luvun alkupuolella. 

Kirjoituksen kuvat: piirroskuva Immanuel Ilmonista sekä Goethe vuonna 1828 J. K. Stielerin maalaamana.

Suositellut

Kävelyharjoituksia Aurajokilaaksossa

Käveleminen on osa projektimme toteutusta. Ei siksi, että harrastaisimme työhyvinvoinnin nimissä yhdessä patikointia – sekin tosin voisi olla hyvä idea. Tutkimusprojektissa käveleminen on yksi tapa lähestyä tutkimaamme aikakautta, 1800-luvun alun Suomea. Projektin aikana tarkoituksemme on toistaa erään tutkimuskohteemme, A. J. Sjögrenin vuonna 1813 tekemä matka Iitistä Turkuun. Sjögren matkasi kotiseudultaan Turkuun voidakseen aloittaa opinnot Turun akatemiassa. Matkaa varten oli hankittu hevonen mutta kunnollista ajopeliä ei ollut saatavilla, ainoastaan pienet kärryt, joihin juuri ja juuri mahtui nuorukaisen omaisuus, muun muassa kirjat, jotka piti saada mukaan. Niinpä Sjögren ja poikaansa saattamaan lähtenyt isä taittoivat matkan Iitistä Turkuun pääosin kuormahevosensa vierellä kävellen. 

Nykyisin tiedon tai kirjojen vuoksi ei tarvitse nähdä samanlaista vaivaa kuin kaksisataa vuotta sitten. Tämän vuoksi meidän onkin vaikea tavoittaa sitä arkielämän todellisuutta, jossa 1800-luvun alun ihmiset elivät. Historiantutkijoina olemme tottuneita perehtymään menneisyyden ihmisten elämään ja tekoihin erilaisten kirjallisten lähteiden lukemisen kautta. Nyt tarkoituksemme on kokeilla hiukan toisenlaista lähestymistapaa ja kävellä itsemme 1800-luvun alun kokemusmaailmaan.

Tämänkaltaisista ajatuksista lähti liikkeelle idea tutkimusprojektimme kirjavaelluksesta, kävelymatkasta Sjögrenin jalanjäljissä. Tarkoituksena oli toteuttaa kirjavaellus kesäkuun alussa 2020. Matkareittiä oli suunniteltu Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen ja nykyisten tielinjausten sekä pysähdyspaikkojen mukaan. Voisi kuvitella, että korona-aalto ei vaikuttaisi niin hitaaseen liikkumiseen kuin käveleminen. Kummasti se silti vaikeutti asioiden ennakoimista majoituspaikkojen aukiolon epävarmuudesta lähtien. Kevään aikana jouduimmekin toteamaan, että kävelyn ajankohtaa on järkevä siirtää. Todennäköisesti se toteutuu vasta vuonna 2021.

Kirjavaellusta odotellessa päätimme kuitenkin toteuttaa projektin yhteisen päiväkävelyn. Perjantaina 12.6. kävelemme yhdessä Aurajokilaakson kulttuurimaisemassa. Reittimme seuraa osittain Suomen Sydän -kulttuurikuntoilureittiä, joka kulkee Aurajoen tuntumassa ja ulottuu Vanhalinnan kulmilla vanhalle Härkätielle, jossa pääsemme askeltamaan museotieosuudella.

Kuvassa osa Hämeen Härkätien kartasta 1700-luvulta.

Suositellut

Tutkimus Turun romantiikasta ilmestynyt

Suotuisten olosuhteiden ansiosta projektimme on ottanut tutkimustulostensa esittelyssä varaslähdön. Jukka Sarjalan monografia Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana kesäkuussa 2020. Se on valmistunut osana akatemiaprofessori Hannu Salmen johtamaa projektia ”Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa” ja käsittelee kohdittain myös hankkeemme teemaa, kirjallisia yhteisöjä ja aikakauden medioita. Uuden teoksen pääpaino on Keisarillisen Turun yliopiston ylioppilaiden ja nuorten maisterien aatteellisessa yhteistoiminnassa ja siitä muodostuneen verkoston tarkastelussa. Suomalaisesta varhaisromantiikasta on kirjoitettu kyllä aiemminkin, mutta kirja on aiheen ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys. Tutkimus valottaa nuorison liikehdinnän kansainvälisiä ja ylirajaisia yhteyksiä, esittelee Turun romantikkojen ruotsalaiset esikuvat ja näiden kanssa syntyneet kontaktit ja kuorii aiheesta metodologisen nationalismin tuomaa painolastia.

Useat tulevista Turun romantikoista tutustuivat toisiinsa Porvoon kymnaasissa, jossa he harrastivat romaanien lukua ja etsivät käsiinsä ruotsalaisten romantikkojen lehtiä ja kirjallisia albumeja. Tämä harrastus syveni kymnaasilaisten aloitettua yliopisto-opintonsa Turussa. Werner Söderhjelm kirjoitti jo 1800-luvun lopulla turkulaisnuorten lukuvimmasta. Innokas kirjallisuuteen paneutuminen synnytti pieniä lukupiirejä, jotka muutamien vuosien kuluessa johtivat kirjallisen Selma-seuran perustamiseen 1810-luvun puolimaissa. Siitä taas parin vuoden kuluttua alkoi Turun romantikkojen oma julkaisutoiminta Aura-albumin (1817–1818) ja useiden sanoma- tai viikkolehtien parissa (MnemosyneTurun Wiikko-SanomatÅbo Morgonblad). Kirjat ja kirjaharrastukset toimivat yhteenkokoavina tekijöinä, ystävyys- ja yhteistyösuhteiden rakennusaineksina. Ilmiön taustalla oli kirjatuotannon ja ‑välityksen kasvu erityisesti Saksassa, romantiikan kotimaassa. Tunnettuja bibliofiileja Turun romantikoista olivat varsinkin Anders Johan Sjögren ja Carl Axel Gottlund, jotka saattoivat laittaa viimeiset rahansa löytämiinsä kirjoihin. Vuosia jatkunutta kirjavälitystä harjoitti puolestaan Turun romantiikan ”haaveilijapommi” Adolf Ivar Arwidsson.

Kirjoja ja kirjallisuutta on tutkittu merkitysten muodostumisen alustoina ja kokemusten synnyttäjinä, kauppatavarana ja konkreettisina fyysisinä esineinä, mutta vähemmän huomiota on kiinnitetty kirjoihin aktiivisina materiaalisina toimijoina. Ne saivat ainakin oppineiston jäsenet toimeliaiksi, näkemään vaivaa ja solmimaan kontakteja. Tämä ulottuvuus on projektimme keskeisiä aiheita, ja Turun romantikkojen yhteisöllisyys tarjoaa sen tarkasteluun myös jatkossa hyvät mahdollisuudet.

Teksti: Jukka Sarjala

Suositellut

Sjögrenin päiväkirjat verkossa

Kansalliskirjasto on julkaissut kielitieteilijä ja etnografi Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) laajat päiväkirjat avoimesti verkossa. Julkaisuhanke oli tekeillä pitkään, jo vuodesta 2002 saakka ja sen ovat toimittaneet Michael Branch, Esko Häkli sekä Marja Toivonen. Sjögrenin päiväkirjakokonaisuutta, yli 8000 sivun kattavaa käsikirjoitusta, säilytetään Kansalliskirjastossa ja aiemmin siitä on ollut saatavilla ainoastaan konekirjoitusjäljennös.

Sjögren teki pitkän uran Pietarissa Venäjän tiedeakatemian palveluksessa mutta hänen tiensä Pietariin vei Porvoon ja Turun kautta. Iitin Sitikkalasta kotoisin ollut Sjögren kävi koulua ensin Loviisassa, sitten Porvoon kymnaasissa, josta hän siirtyi opiskelemaan Turun akatemiaan vuonna 1813. Sjögrenin Turussa viettämä aika, vuodet 1813–1819 ovat hankkeemme kannalta erityisen kiinnostavia, sillä ahkerana päiväkirjakirjoittajana Sjögren on dokumentoinut omaa ja lähipiirinsä lukuharrastusta varsin tunnollisesti. Hänen päiväkirjansa kautta avautuukin näkymä 1800-luvun alun opiskelijan (ylioppilaan) kirjallisuudentäyteiseen elämään.

Sjögren on projektissamme merkittävä hahmo myös siksi, että hankkeen tutkijoiden on tarkoitus kulkea konkreettisesti hänen jalanjäljissään Iitistä Turkuun tutkimusprojektin aikana. Tästä tarkemmin, ks. ”kirjavaellus” projektimme verkkosivuilla.  

Sjögrenin päiväkirjat löytyvät täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/177355

Kuva: A. J. Sjögren kuvattuna 1840-luvun alussa. Museoviraston kuvakokoelmat.

Suositellut

Kirjojen ja bibliofiilien jäljillä

Elämme monimediaalisessa maailmassa, jossa painotuotteiden merkitys on vähentynyt ja etenkin nuorison lukuhalu kateissa, vaikka lukemisen äärelle pääsy on helpompaa kuin koskaan aiemmin. Hankkeessa tutkimme aikaa, jolloin asiat olivat toisin. 1800-luvun alussa Suomessa ei ollut kirjastolaitosta ja sanomalehteä julkaistiin pitkään vain yhdessä kaupungissa. Lukuseuroja maahan oli perustettu jo 1700-luvun puolella, ja yksityishenkilöillä saattoi olla laajoja kirjakokoelmia. Kirjallinen kulttuuri ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle vaan sen saavuttamiseksi oli nähtävä vaivaa.

1800-luvun alussa Suomi-niminen alue oli monin tavoin hajanainen. Merkittävät kirjalliset keskukset sijaitsivat muualla kuin Helsingissä, Turun seudun ohella erityisesti Porvoossa ja Viipurissa. Näitä kirjallisia keskuksia tutkimme projektissamme. Olemme kiinnostuneita erilaisten painotuotteiden liikkeestä ja kokoamisesta sekä niiden ympärille muodostuneista yhteisöistä. Kaiken kaikkiaan tavoitteena on ymmärtää sitä tapaa, jolla painotuotteet olivat läsnä lukevien aikalaisten elämässä. Tämä läsnäolo ei tarkoita ainoastaan osallisuutta kirjoista avautuviin suuriin tai pieniin ajatuksiin vaan myös liiasta lukemisesta väsyneitä silmiä tai tuskaa siitä, kun toivottua kirjaa ei saanut haltuunsa.

Olemme vasta aloittamassa hankettamme, mutta tässä blogissa tulemme kertomaan siitä, miten työmme etenee.

Bibliomaniasta

Teksti: Jukka Sarjala

Kirjallisia yhteisöjä ja kirjakulttuuria käsittelevä projektimme sivuaa myös 1800-luvun alun tilanteelle leimallista lukuhalua (läslustLesesucht). Ilmiöstä ei ole kovin kaukana kirjojen keräily, kutsutaan sitä sitten pakkomielteisiä muotoja saavaksi bibliomaniaksi tai lempeämmin ilmeneväksi bibliofiliaksi. Sen syntymekanismin psykologisia puolia en ryhdy tässä laajemmin arvuuttelemaan. Yksi keskeinen edellytys bibliofilialle ja varmaan myös bibliomanialle on kirjaan tarttuvassa yksilössä heräävä odotus, että kirjaan sisältyvät salaisuudet avautuvat lukemisessa. Monet myös haluavat säilöä näitä salaisuuksia omiin kirjakokoelmiinsa.

Esseessään Lukemisesta (1975) Roland Barthes huomauttaa, että lukemisen mielihyvässä lukijaa vetää koko kirjan pituudelta eteenpäin voima, joka ”on aina enemmän tai vähemmän naamioitu ja joka on odotusta: kirja tuhoutuu vähitellen juuri tässä kärsimättömässä, vimmaisessa kulutuksessa, jouissancessa.” Tämä on tuttu kokemus. Miten monta kertaa sitä on uuden kiinnostavan kirjan käsiinsä saatuaan ladannut sen lukemiseen niin paljon odotuksia ja malttamattomuutta, että siihen tutustuttuaan joutuu kohtaamaan lievän alakulon, kun kirjaan kohdistuneet odotukset ovat hälvenneet tai ainakin vähentyneet.

Carl Spitzweg, Lukutoukka (1850). Wikimedia Commons.

Toisin kuin bibliofiliassa, bibliomaniassa on nähty sairaalloisia piirteitä, eikä bibliomaniaa poteva aina olekaan kiinnostunut kirjojen lukemisesta. Nämä kaksi ilmiötä voivat kyllä sekoittua yhdessä ja samassa persoonassa. Yksi projektimme kohdehenkilöistä on nuori Anders Johan Sjögren (1794–1855), kirjatoukka ja intohimoinen lukija, joka jaksoi monien kirjallisten askareidensa ohella kirjoittaa päiväkirjaansa noin 560 sivua tiivistelmiä Johann Gottfried Herderin Adrastea-lehdestä. Sjögren keräsi kirjoja lukeakseen, mutta kaikesta päätellen myös niitä ihaillakseen ja lehteilläkseen. Hänen suunnitelmansa ja haaveilunsa kiinnostavien kirjojen hankkimiseksi kasvoivat ajoittain niin pahoiksi, että hän raportoi päiväkirjaansa menettävänsä yöuniaan niiden takia. Kirjamyynnin kansainvälistyminen ja kaupallistuminen olivat hänen nuoruudessaan jo hyvässä vauhdissa, mikä teki kirjoista houkuttelevia myyntiartikkeleita.

Kielellisesti lahjakas Sjögren oli kotoisin vaatimattomista oloista, kaakkoissuomalaisesta suutarinperheestä, eikä hänellä kymnaasia käydessään ja sittemmin yliopistossa opiskellessaan ollut (onneksi?) varaa tuhlata kirjoihin mielin määrin. Toisin oli rikkaalla aristokratialla. Tuija Laine kertoo tutkimuksessaan Kolportöörejä ja kirjakauppiaita (2006) tanskalaisen kreivin Otto Thottin kirjastosta, joka huutokaupattiin vuosina 1788–1792. Se oli aikanaan laajin tunnettu kokoelma Euroopassa, ja siihen sisältyi 116 395 nimekettä ja 15 000 väitöskirjaa. Paljon oli kreivi ehtinyt koota hyllyihinsä, kun ajattelee, että Keisarillisen Turun yliopiston kirjasto käsitti tuhoutuessaan Turun palossa noin 40 000 nidettä ja 80 käsikirjoitusyksikköä.

Kuten lukuhalua, myös bibliomaniaa arvosteltiin ankarasti jo 1700-luvulla. Jean le Rond d’Alembert laati aiheesta artikkelin (1751) valistusfilosofien kuuluisaan Encyclopédie-kirjasarjaan. Siinä hän päätyi väittämään, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta bibliomania muistutti kuvataiteeseen, kuriositeetteihin tai rakennuksiin kohdistuvaa intohimoa. ”Tällaisia asioita omistavat yksilöt tuskin saavat niistä mitään mielihyvää”, hän muotoili. Anders Johan Sjögreniin kuvaus ei kuitenkaan päde, eikä hän myöskään näytä tunteneen syyllisyyttä kirjahankinnoistaan.