Viimeinen vaelluspäivä alkoi Marttilasta hevostilalta. Omalla vauhdillani täältä kestäisi vielä kaksi päivää Turkuun, mutta nyt olin oikaisemassa peräti Lietoon saakka, jossa minun oli määrä tavata viimeisen päivän kävelyseuralainen Jukka. Hänen kanssaan olemme käyneet monet keskustelut Sjögrenistä ja tämän opiskeluvuosien kirjaharrastuksista.
Tapasimme Liedon Vanhalinnalla, josta oli tarkoitus kulkea kohti Turun vanhaa akateemista keskusta, Tuomiokirkon ja nykyisen akatemiatalon kulmausta. Sjögrenin aloittaessa opintonsa Turussa syksyllä 1813 uusi akatemiatalo oli vasta rakenteilla. Viimeinen etappi alkoi museotieksi nimettyä vanhaa Härkätietä pitkin. Tämän jälkeen suuntasimme Aurajoen toiselle puolelle jokilaakson ulkoilureiteille. Nämä polut muistuttavat enemmän Sjögrenin aikanaan kulkemia teitä kuin nykyinen Hämeentien ympäristö, jolla kiitää autoja.
Metsäisellä taipaleella Aurajokilaaksossa.
Tuomiokirkon kupeessa olimme viimein perjantai-iltapäivästä. Oma matkani oli kestänyt viisi päivää. Kävelykilometrejä kertyi vain 90. Sillä ei kilpailla Sjögrenin kanssa mutta se ei matkamme ensisijainen tarkoitus ollutkaan. Suoritusta tärkeämpää oli tavoittaa hitaan etenemisen tahti ja myös projektina taittaa matkaa yhdessä. Se miten tätä kokemusta mahdollisesti jatkossa hyödynnämme, vaatii hiukan tuumailua.
Kun Sjögren aikanaan saapui Turkuun, hän ei jäänyt voivottelemaan uupuneita jalkojaan vaan ryhtyi järjestämään uutta elämäänsä kaupungissa. Aivan aluksi näihin järjestelyihin kuului asunnon löytäminen – tämä järjestyi yöpymällä toisen ylioppilaan luona. Heti ensimmäisinä päivinään Sjögren myös vieraili kaupungin kirjapuodeissa, ainakin Frenckellin kaupassa sekä kirjahuutokauppias Lars Mozellin luona. Hän oli myös eksyä itselleen vielä vieraan kaupungin kaduilla.
Sjögren ei kuitenkaan ollut kaupungissa yksin. Hän tunsi useita itseään vanhempia ylioppilaita, koska nämäkin olivat aiemmin opiskelleet Porvoon kymnaasissa. Sosiaalinen verkosto kannatteli uutta tulokasta.
Sjögren toi aikanaan opiskelukaupunkiinsa laatikollisen kirjojaan. Itse kuljetin Iitistä Turkuun vain yhtä kirjaa, jonka sain saattajiltani. Tuo kirja on nyt saapunut Turkuun ja pääsee osaksi uutta kokoelmaa. Marja: Axel Immellin opus on nyt perillä! Suuri kiitos kirjan luovuttamisesta matkaajan käsiin. Kiitokset myös kaikille taivaltajia kyydinneille!
Neljäs matkapäivä tuntuu jonkinlaiselta vedenjakajalta. Matkaa on taitettu jo sen verran pitkään, että tien päällä tuntee olevansa hiukan irrallaan muusta maailmasta. Älypuhelin kulkee kyllä mukana mutta sitä ei oikein ehdi ja jaksa käyttää. Sähköpostien lukeminenkin on jäänyt minimiin. Tiellä kulkemisen rytmi vie ikään kuin mukaansa ja siirtää muun elämän syrjään. Tässä mielessä taivalluksemme jollain tavalla muistuttaa Sjögrenin kokonaisvaltaista matkantekoa, johon ei ole mahtunut muuta kuin eteenpäin kulkeminen. Kävelemisen lisäksi on vain levähdyspaikkojen etsiminen. Elämä tien päällä on varsin yksinkertaista, perustoimintoihin keskittymistä.
Tänään Härkätiellä taivalsi kaksi projektimme jäsentä, kun Heidi jatkoi kanssani matkaa. Tavoitteena oli päästä päivän aikana Marttilaan. Kävelyosuus alkoi ennen Koski Tl:n kuntaa. Jonkin verran Kosken jälkeen tie alkoi seurailla Paimionjokea. Joen äärellä kulkeminen oli tässä vaiheessa matkaa tervetullut uusi elementti, etenkin kun olimme jo eilen menettäneet ne kilometripylväät!
Kulkija Härkätiellä.
Hiukan ennen Marttilaa alkoi tuntua, että päivän kävely oli tässä. Viimeiset kilometrit taitoimme auton kyydissä. Marttilassa vierailimme pikaisesti kirjastossa, mikä sopi mainiosti kirjavaelluksen henkeen. Olemmehan matkalla opin ja kirjojen tähden! Kirjaston vieressä on myös paikallinen kotiseutumuseo – siellä piti myös piipahtaa. Museo esittelee muun muassa Härkätien historiaa.
Kiesit Marttilan museossa.
Marttilasta on suoraa nykytietä matkaa Turkuun noin 40 kilometriä. Meidän vauhdillamme tähän matkaan kuluisi vielä kaksi päivää. Kirjavaelluksen on kuitenkin tarkoitus päättyä jo huomenna, joten joudumme jälleen oikomaan. Todistetuksi on jo tullut, ettemme pysy Sjögrenin vauhdissa. Päivä päivältä hänen suorituksensa tuntuu (jaloissa) yhä kunnioitettavammalta.
Tänään tavoitteena oli edetä Härkätielle ja kokeilla pidempää kävelytaivalta. Kävelyseuraksi saapui tutkimusprojektin jäsen Ulla. Aloitimme kävelyn kolmisen kilometriä ennen Renkoa, ja saavuimme kevein jaloin Pyhän Jaakon kirkolle. Kirkon lisäksi vierailimme paikallisessa Härkätien museossa. Tästä matka jatkui Mustialantielle ja pienen siirtymän jälkeen Nummenkylän tienoille Renko-Porras -tielle.
Rengon kirkolle ehdittiin jo aamupäivän puolella.
Sää oli mainio kävelylle ja tie hiljainen. Tällä osuudella ei juuri liikkunut muita. Tunsimme pääsevämme kävelyn rytmiin. Lietsan kohdalla huomasimme viitoitetun rauniotien pätkän, pienen osuuden, jossa sai tuntumaa menneen aikakauden tienpohjaan. Tie oli viehättävä ja se kannattaa kulkea jos näillä seuduilla liikkuu.
Härkätie kulkee monin paikoin hyvin metsäisissä maisemissa. Asutusta tuli museotien osuudella vastaan harvakseltaan. Tien pientareilla tuoksuivat kielot, toisinaan syreenit. Sjögren on raahustanut aikanaan eteenpäin varsin toisenlaisessa säässä, sillä hän kulki matkansa lokakuussa.
Portaan kylää lähestyttäessä kilometrit alkoivat hiljalleen tuntua jaloissa. Loppumatkasta oikaisimme autokyydillä ja saavuimme majapaikkaamme Portaan nahkurinverstaalle. Kävelykilometrejä kertyi tänään hiukan vajaat 20. Nahkurinverstaalla saimme ruokaa ja pääsimme saunaan. Yöpymispaikkanamme on verstaan työntekijöiden entiset tilat. Huomenna matka jatkuu ja tarkoitus on edetä kohti Someroa.
Tänään matka viimein alkoi. Heräsin aamulla Kausalassa käen kukuntaan ja rapsuttelin hevosen korvallista yöpymispaikkani pihapiirissä. Sjögren ja isänsä taivalsivat aikanaan Iitistä Turkuun hevosen vierellä, joten hevostilalla yöpyminen tuntui sopivan teemaan.
Varsinaisen matkan aloituspisteenä toimi Sitikkalan tienhaara – juuri Sitikkalasta Sjögrenin matka kohti Turkua aikanaan alkoi. Sain saattajiksi Sjögrenin seuran mainiota väkeä sekä vielä vahvistuksen Iitin kotiseutuyhdistyksestä. Sjögrenin matkan hengessä sain myös kirjan kuljetettavaksi Turkuun. Lisää siitä kun tehtäväni on suoritettu!
Matkan alkupiste Sitikkalan tienhaarassa. Kuva: Pekka Ahokas
Lähdimme matkaan maltillisella tavoitteella; tarkoituksena oli hakea tuntumaa kävelemiseen kulkemalla Uusikylän suuntaan pieniä kävelyosuuksia sekä autokyytiä yhdistellen. Reitiksi löytyi todella miellyttävä ulkoilureitti harjumaisemissa.
Uusikylän jälkeen ohitimme Sjögrenin etapit Villähteen, Sitikkalan ja Hämeenkosken autolla. Jahkolassa poikkesimme isolta tieltä vanhan Viipurintien varteen ja kuvittelimme, miten Sjögrenin reitti on aikanaan kulkenut tällä seudulla samaan tapaan kuin nykyäänkin maatilojen halki mutkitellen. Kahdessa päivässä Anders Johan, isä-Sjögren ja hevonen kulkivat Iitistä tänne saakka – kunnioitettava suoritus!
Pätkä vanhaa Viipurintietä.
Jahkolan jälkeen suunnistimme Lammin vanhalle kirkolle vaikka Sjögren ei kirkon kautta aikanaan kulkenutkaan. Lammin kohdalla Viipurintiellä oli kaksi linjausta, joista vain toinen kulki Lammin kautta. Kirkolla tapasimme paikallisen kotiseutuyhdistyksen väkeä ja saimme lisätietoa siitä, mistä vanhoja tieosuuksia voisi koittaa havainnoida. Lammilta iittiläiset kääntyivät kotimatkalle ja oma matkani jatkui kohti Hämeenlinnaa.
Lammin keskiaikainen kirkko.
Sjögren saapui aikanaan Hämeenlinnaan kolmessa päivässä. Nyt kun reittiä Iitistä Hämeenlinnaan seuraili suurimmaksi osaksi autosta käsin, tuntuu kävelyvauhti hurjalta. Siitäkin huolimatta, että Sjögren saattoi silloin tällöin istua hetken opiskelutoverinsa rattaiden kyydissä.
Hämeenlinnaan päästyäni tiedän, että oman vaelluksemme kävelyosuus on vasta alkamassa. Huomenna on tarkoitus suunnata Renkoon ja Härkätielle. Lämmin kiitos Sjögrenin seuralle sekä Iitin kotiseutuyhdistykselle matkaan saattamisesta! Erityiskiitos Marjalle kirjasta, Ritvalle kuljetusavusta sekä Jaakolle ja Pekalle kävelyseurasta! Kirjavaellus jatkuu!
Kesäkuinen ilta Iitin Kausalassa. Saavuin Anders Johan Sjögrenin kotikulmille seuratakseni hänen opintomatkaansa Iitistä Turkuun. Alun perin projektimme jäsenten oli tarkoitus lähteä vaellukselle jo vuonna 2020. Nyt kaksi vuotta myöhemmin kirjavaellus on viimein alkamassa.
Junamatka Turusta Kausalaan kesti lopulta hiukan pidempään kuin luvatut kolme ja puoli tuntia. Helsingistä Lahteen kulkeva juna oli myöhässä. Eikä siinä vielä kaikki. Kun nousin junaan ja arvuuttelin, ehdinkö mahdollisesti Lahdessa vielä vaihtaa Kausalan junaan, huomasin olevani kokonaan väärässä junassa. Olinkin lähijunassa joka ei edes periaatteessa voisi ehtiä Lahteen ajoissa. Mutta konduktööri soittikin puhelun ja pyysi seuraavaa junaa odottamaan – yhtä junasta erehtynyttä matkustajaa. Ja se odotti!
Miten vaelluksemme onnistuu, se selviää tulevien päivien aikana. Sjögren kulki Iitistä Turkuun viikossa hevosen vierellä kävellen ja kulutti saappaassa puhki. On tunnustettava, että tuskin pystymme samanmoiseen suoritukseen. Meillä ei ole hevostakaan. Tarkoitus on kuitenkin kulkea Sjögrenin tavoin jalkapatikassa useamman päivän ajan, etsiä jälkiä Viipurintiestä ja muistakin paikoista, joiden kautta Sjögren aikanaan vaelsi.
Matka halki eteläisen Suomen 1800-lukulaisessa tahdissa on alkamassa.
Historiantutkijan työ on valtaosaltaan istumista tietokoneen, kirjojen ja tutkimusmateriaalien äärellä. Pitkä pandemia-aika teki tästä istumavaltaisesta työstä huomattavan paikkasidonnaista; monen istumapaikkana on parin viime vuoden ajan ollut vakituisesti keittiö tai muu oman kodin nurkkaus. Toisin kuin populaarissa puheenparressa vieläkin toisinaan väitetään, tutkijat eivät yleensä lymyä kammioissa (saati norsunluisissa torneissaan) vaan hakeutuvat mielellään kaltaistensa joukkoon työpaikoille, seminaareihin ja konferensseihin – ja ehkä kaikkein tärkeimpiin sosiaalisen kanssakäymisen paikkoihin: yhteisiin kahvihuoneisiin. Parhaillaan opettelemme jalkautumaan keittiöistämme ja työnurkkauksistamme takaisin näihin fyysisiin yhteisöihin ja istumaan jälleen yhdessä.
Tätä kaikkien tuntemaa pandemia-kontekstia vasten tutkimusprojektimme tuleva kirjavaellukseksi nimetty kävelysuoritus on saanut uudenlaisia merkityksiä. Alun perin projektin oli tarkoitus toteuttaa kävely jo hankkeen alussa vuonna 2020. Nyt kun keväällä 2022 – lukemattomien zoom-sessioiden jälkeen – viimein oikaisemme koipiamme istuma-asennosta, ajatus yhdessä kävelemisestä tuntuu jopa vieläkin arvokkaammalta kuin kaksi vuotta sitten. Miten tutkimusprojektin käy kesäkuussa kävelyllä Iitistä Turkuun, sitä voi seurata tämän blogi-sivuston lisäksi ainakin Instagramissa (@mobilityofwords) ja Facebookissa: https://www.facebook.com/events/415931557042777
Projektin tutkijat Heli ja Jukka olivat keskustelemassa 1800-luvun alun kirjallisista yhteisöistä sekä kävelemisestä myös Menneisyyden jäljillä -podcastissa. Jaksossa puhuttiin muun muassa kirjojen keräilystä ja lukemisesta, oppineisuuden ehdoista sekä siitä, onko kirjavaelluksessamme kyse performanssista. Kiitos Lotta Vuoriolle mukavasta keskustelutuokiosta! Podcast on kuunneltavissa täällä:
Kirjallinen kulttuuri ei ole ainoastaan sanoja paperilla tai kokoelmiin luetteloitavia niteitä. Se on monin tavoin myös liikettä ja vuorovaikutusta. Se on tiedon liikkumista tai erilaisten kirjallisten vaikutteiden ja mallien siirtymistä ja omaksumista mutta myös hyvin konkreettista, materiaalista liikettä: kirjojen kuljetusta paikasta toiseen, niiden kokoamista ja säilytystä – sekä tietysti myös myymistä ja vaihtamista. Tai kirjallisesti aktiivisten ihmisten liikkumista ja heidän tieto-taitonsa siirtymistä eri ympäristöihin.
Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -verkkolehden tuoreessa teemanumerossa projektimme tutkijat tarkastelevat liikkumisen tematiikkaa erityisesti kirjallisesti aktiivisten ihmisten ja materian (kirjojen) liikkeiden näkökulmista. Tutkimusartikkelit keskittyvät 1800-luvun alun Suomeen, mutta tutkimuskohteena olevat ilmiöt ymmärretään lähtökohtaisesti Suomea laajemmissa yhteyksissä. Huomio kohdistuu erityisesti Vanhan Suomen alueeseen sekä itäisemmän Suomen ja Turun väliseen liikkeeseen.
Ulla Ijäksen artikkelin keskiössä on esinelähtöinen näkökulma kirjojen liikkumiseen. Mistä ja miten kirjat käytännössä liikkuivat itäsuomalaisten keräilijöiden kokoelmiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa? Artikkelissa kirjat käsitetään ”liikkuvana tiedon materiaalisena käyttöliittymänä”. Mitä tämä tarkoittaa, siitä voi lukea lisää Ullan artikkelista!
Heidi Hakkarainen tarkastelee omassa artikkelissaan Viipurissa 1800-luvun alussa ilmestyneen saksankielisen sanomalehden ilmoitusmateriaalin tarjoamaa tietoa ihmisten liikkeistä itäisen Suomen alueella. Huomio keskittyy oppineiden liikkumiseen, johon sanomalehtiaineisto tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Muun muassa liikkuvat kotiopettajat ja kieltenopettajat julkaisivat lehdessä omia ilmoituksiaan. Viipurissa oleskeli myös useita tanssiopettajia, joiden repertuaariin kuuluivat niin gavotti kuin masurkka, tai erilaiset ranskalaiset ja ruotsalaiset tanssit.
Heli Rantalan artikkelissa matkataan jalkapatikassa Iitistä Turkuun Anders Johan Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen avulla. Sjögren aloitti yliopisto-opinnot Turussa syksyllä 1813 ja saapui kaupunkiin isänsä saattamana kävellen. Artikkelissa tarkastelussa ovat myös Sjögrenin arkiset kaupunkikävelyt 1810-luvun Turussa.
Tutkimusartikkeleiden lisäksi teemanumero tarjoaa myös kaksi mielenkiintoista katsausartikkelia. Näistä ensimmäisessä Sanojen liike -projektin jäsen Janne Tunturi esittelee Kreikan vapaussotana tunnetun vallankumousliikehdinnän uusia tulkintoja. Vallankumous puhkesi vuonna 1821, ja sen tapahtumia seurattiin sanomalehtien välityksellä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Teemanumeron toisessa katsauksessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Skurnik esittelee kansainvälisen karttatutkimuksen näkökulmia ja erityisesti kysymystä liikkuvista kartoista.
Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa Ennen ja nyt -lehden verkkosivuilla, josta teemanumeromme ”Materian, tiedon ja ihmisten matkassa” löytyy: https://journal.fi/ennenjanyt/issue/view/8136
27. toukokuuta, Ruissalo. Tutkimusprojektimme on jälleen tien päällä kävelleen. Tällä kertaa kuljimme vehreässä Ruissalossa nupuillaan olevien kielojen ja linnunlaulun ympäröiminä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kuulumisia kasvotusten ilman etäyhteyttä. Olipas virkistävää!
Jalat valmiina kulkemaan. Kuva: Heli Rantala
Kävelemisestä on muodostunut oleellinen osa projektia. Jo alusta saakka olemme suunnitelleet suurta kirjavaellusta A. J. Sjögrenin jalanjäljissä. Koronapandemian vuoksi tuo vaellus on vielä edessäpäin mutta käveleminen on laajentunut koko hanketta monin tavoin määrittäväksi osaksi. Olemme muun muassa pitäneet useita projektin kokoontumisia kävellen. Olemme varmasti ryhtyneet kiinnittämään enemmän huomiota omaan kävelemiseemme mutta myös kävelemisen historiaan. Näitä teemoja pohditaan myös Sanojen liike -podcastin jaksossa ”kävelyllä”.
Nyt toukokuussa Suomessa on käynnissä iso Kävelykipinä-kampanja. Tempaus kannustaa suomalaisia kävelemään, ja siihen liittyy myös Kävelykilometrikisa, johon voivat osallistua joukkueet ja yksittäiset kävelijät 1.5.-31.10.2021 välisenä aikana. Tempaus järjestetään 80 vuotta sitten käydyn maaottelumarssin kunniaksi. Vuoden 1941 maaottelumarssi oli Suomen ja Ruotsin välillä käyty suuri kävelykisa, johon osallistui kansaa laajasti yhteiskunnan huipulta saakka. Suomen suurimmaksi kuntoliikuntapahtumaksi noussut kisa sai alkunsa, kun Ruotsin kävelyliitto haastoi suomalaiset kävelemään kilpaa ruotsalaisten kanssa. Erilaisilla kävelykilpailuilla ja tempauksilla onkin pitkät perinteet niin Suomessa kuin myös maailmalla.
Kansallisten suurtapahtumien lisäksi menneisyydestä löytyy myös yksittäisiä vetoja, joissa kansan sijaan liikkeellä on yksilö. Esimerkiksi Länsi-Saksassa vuonna 1961 saksalainen maanviljelijä Albert Vogl löi vetoa, että pystyy kävelemään 145 kilometriä Müncheniin alle 48 tunnissa. Hän onnistui alittamaan asetetun aikarajan ja sai 300 Saksan markan palkkion. Baijerin yleisradion televisiokamerat seurasivat omalaatuista matkantekoa, mutta jo sitä ennen 1800-luvulla lehdistöstä saattoi lukea pieniä juttuja erilaisista kävelemisvedoista. Näin myös kuriositeetin omaisilla raporteilla yksilöiden sinnikkäistä, eriskummallisista ponnistuksista on oma historiallinen jatkumonsa. Se ulottuu ajanjaksoon, jolloin modernit liikennevälineet, kuten juna ja höyrylaiva, olivat vasta kehittymässä.
Rocket-veturin kuva vuodelta 1829. Wikimedia Commons.
Viipurissa 1820-luvulla ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Wochenblatt julkaisi sekalaisten ulkomaanuutisten osiossaan joitakin pikku-uutisia kävelemiseen liittyvistä vedoista, joita raportoitiin Englannista. Uutiset kiersivät pieneen, alle 4000 asukkaan Viipuriin, joka oli vasta vähän aikaa sitten liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, etupäässä Pietarin kautta. Kiinnostus Brittein saariin näkyi myös laajemmin siinä, miten brittiläisen kirjallisuuden vaikutteet ja esikuvat tulivat tärkeään rooliin saksankielisellä alueella 1800-luvun alkupuolella, samalla kun Napoleonin valloitussotien myötä ranskalaista kulttuuria vierastettiin.
Poliittisten tapahtumien ja teknisten uutuuksien lisäksi Brittein saarilta kerrottiin myös arkisemmista ilmiöistä, kuten erilaisista vedoista, joista jotkut liittyivät juoksemiseen tai kävelemiseen. Näiden usein hurjilta kuulostavien tempausten todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta varsinkin yhtä niistä kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Lehti raportoi 9 elokuuta 1823 vedosta, jossa Lancashiresta kotoisin oleva Mark Hartings -niminen mies käveli 400 englantilaista mailia 5 päivässä ja 12 tunnissa. Hän aloitti urakkansa sunnuntaina yöllä ja käveli 62 tunnissa 200 mailia, minkä jälkeen hän nautti virvokkeita ja lepäsi. Tämän jälkeen, neljäntenä päivänä, miehen kerrottiin kärsineen kovasti rakoista jaloissaan, joissa hän piti villaisia sukkia. Tästä huolimatta hän kulki neljäntenä päivänä 65 mailia. Matka hidastui viidentenä päivänä ja miehen todettiin olleen uuvuksissa, mutta hän käveli viimeisetkin mailit maaliin ja voitti vedon puolen tunnin erotuksella. Lopuksi todettiin, että kyseessä oli Englannin pisin tunnettu kävelyveto (Fuß-Wette).
Ihmisjalan anatomiaa 1800-luvun lopulta. Wikimedia Commons.
Kävelyvetoihin liittyi paitsi henkilökohtaista kunniantuntoa myös kansallista kilpailua. Wiburgs Wochenblatt julkaisi 29.5.1824 uutisen Lontoossa tehdystä kävelystä, joka oli tehty takaperin. Lehti kirjoitti, että kun englantilaiset jäljittelevät jotain, he tekevät sen suurellisesti. Kun saatiin tietää, että Berliinissä oli juostu kilpaa takaperin 200 askeleen matkan verran, herra Lloydiksi nimetty mies oli ilmoittanut heti kävelevänsä takaperin 40 mailia kymmenessä tunnissa. Lopulta matkaksi päätettiin 32 mailia kahdeksassa tunnissa. Lehden mukaan suuret ihmisjoukot kerääntyivät katsomaan miehen kävelyä, minkä vuoksi ystävien oli avattava tälle tietä läpi ihmismassojen hänen kulkiessaan pienten kylien ja esikaupunkien läpi kohti määränpäätään. Lopulta Lloyd pääsi maaliin Clerkenwell Greeniin Lontoossa ja voitti haasteen.
Kävelykilpailuja onkin myöhemmin käytetty eri tavoin juuri kansallistunnon kohottamiseen ja toisaalta kilpaurheilun merkeissä. Raskaiden kävelysuoritusten kaltaiset fyysiset haasteet näyttävät kytkeytyvän myös miehiseen kunniantuntoon, joka on saanut paitsi huvittavia myös traagisia piirteitä. Kuvaavasti Wiburgs Wochenblatt uutisoikin kävelyvetojen rinnalla myös toistuvasti englantilaisten kaksintaisteluista, kuten julkaistessaan vuonna 1825 surullisen uutisen 15-vuotiaan pojan kuolemasta kaksintaistelussa Etonissa.
Kirjassaan Emotions in History: Lost and Found (2011) saksalainen historiantutkija Ute Frevert on yhdistänyt kaksintaistelut ja kunnian. Frevertin mukaan kunnian tunteella oli 1800-luvulla valtava emotionaalinen ja kulttuurinen painoarvo, joka on aikojen saatossa hälvennyt ja muuttanut muotoaan niin, että kunniasta voi puhua ”kadonneena” tunteena. Kunnian tunteen lisäksi vedot kytkeytyivät olennaisesti rahaan, ja niiden pontimena eivät olleet vain tunteet vaan myös taloudellinen hyöty. Siinä missä kaksintaistelut kuuluivat ylempien luokkien elämäntapaan, vedot yhdistettiin alempiin luokkiin. Raskaita fyysisiä suorituksia vaativiin vetoihin liittyivät usein suuret rahapalkkiot, mikä lisäsi niiden vetovoimaa ja uutisarvoa. Esimerkiksi 4.10.1823 raportoitiin että 8-vuotias tyttö Lontoon Chelseassa oli kävellyt 30 englantilaista mailia alle kahdeksassa tunnissa 100 punnan vedon takia.
August Piepenhagenin vaeltajia maisemassa kuvaava maalaus vuodelta 1820. Wikimedia Commons.
Saksankielisissä lehdissä mieltymys vetoihin liitettiin juuri englantilaisiin. Puhuttiin jopa näiden erityisestä vetohimosta. Esimerkiksi Budapestissä ilmestynyt Gemeinnützige Blätterzur vereinigten Ofner und Pester Zeitung julkaisi aiheesta artikkelin vuonna 1821. Kävelyvetojen banaalius ja huvittavuus saksankielisen yleisön silmissä selittyy kenties erilaisilla kävelemiseen liittyneillä arvoilla ja merkityksillä. Saksankielisessä Euroopassa 1800-luvun alussa vaikuttaneessa romantiikan liikkeessä luonnossa kävelemiseen ja etenkin vaeltamiseen liitettiin erityisiä kulttuurisia merkityksiä, joissa korostui yksilöllinen kokemus, ylevän kohtaaminen ja yhteys luontoon. Jo 1700-luvun lopun varhaisromantiikassa metsissä vaeltaminen ja vuorille kohoaminen olivat tärkeitä teemoja. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti yhden tunnetuimman runonsa ”Über allen Gipfeln” (1780) vaelluksellaan Thüringenissä Kickelhahn-vuorella. Yksin liikkumisen teema ja pyhiinvaeltaja-hahmot olivat tärkeä osa ajan kirjallista kulttuuria. Myös kuvataiteissa Caspar David Friedrichin ”Vaeltaja sumumeren yllä” (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818) kuvasi vaeltajan yksilöllistä sisäistä kokemusta.
Kuitenkin oli kävely sitten fyysisten rajojen koettelua rahan ja kunnian vuoksi tai sisäisen maailman kultivoimista luonnon keskellä, se ei ollut vain siirtymistä paikasta toiseen. Kävelyyn liittyi monenlaisia kulttuurisesti rakentuneita tunteita, merkityksiä ja kokemuksia. Ennen kaikkea niin kävelyvedot kuin myös luonnossa vaeltaminen olivat vapaaehtoista liikkumista, kävelyä ei ohjannut mikään pakko. Onkin kiinnostavaa, että käveleminen fyysisenä ja henkisenä ilmiönä sai suosiota samaan aikaan kun teknisen kehityksen myötä ihmisten liikkuminen tuli yhä helpommaksi. Siinä missä ennen pitkiä matkoja olivat mahdollistaneet hevosten vetämät vaunut ja purjelaivat, 1800-luvun alussa kehitettiin uusia höyrykäyttöisiä kulkuneuvoja. Varhaiset höyryveturit kuten Locomotion (1825) jaRocket (1829) syntyivätkin 1820-luvulla, mutta junaliikenne yleistyi vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Viipurin sanomalehdessä seurattiin kiinnostuksella uusien höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehitystä. Esimerkiksi vuonna 1828 lehti julkaisi uutisen englantilaisen ”höyryvaunun” käyttöönotosta. Vaikuttaakin siltä, että teknistyvän ja lisääntyvän liikkumisen myötä pitkien matkojen kävelyyn kuuluva ruumiillinen ponnistus oli kiinnostavaa juuri siksi, että siitä oli tulossa entistä enemmän tarpeetonta.
Aurinkoinen aamu, helteinen päivä tulossa. Tutkimusprojektin jäsenistä tämän päivän kävelyyn osallistuvat Heli, Heidi, Janne ja Ulla. Tapaamme Halistenkosken padolla ennen kymmentä. Kukaan meistä ei ole oikeastaan liikkunut paljon tällä suunnalla kaupunkia, joten on myönnettävä, että Suomen Sydän -kuntoilureitti on meille uusi tuttavuus. Tällä reitillä saa kulkea hiekkatietä ja Aurajokea myötäileviä polkuja, joten pääsemme tältä osin hyvin tutkimamme aikakauden eli 1800-luvun alun tunnelmaan.
Kuva: Heidi Hakkarainen
Tämänpäiväinen kävely toimii paitsi tulevan kirjavaelluksen harjoituksena myös projektipalaverina. Voimme lämpimästi suositella hankepalaveria näissä maisemissa! Alkumatkasta käymme tutustumassa Ravattulan Ristimäellä Suomen vanhimpaan kirkonpaikkaan. Kielot kukkivat kirkkomäellä, viereisen pellon yllä lentelevät kiurut. Aikanaan Sjögrenin askeltaessa Iitistä Turkuun ei sää ollut näin suloinen, sillä hänen matkansa ajoittui lokakuuhun.
Kuva: Heidi Hakkarainen
Matkan varrella Haagassa ylitämme ravihevosten harjoitusradan. Hiukan myöhemmin on vuorossa Aurajoen ylitys riippusiltaa pitkin. Ja hetken kuluttua olemmekin jo vanhalla Härkätiellä. Taukopaikkamme, Liedon Vanhalinna lähestyy. Täällä on myös kävelyn kääntöpiste, josta jatkamme matkaa jokivarren polkua pitkin takaisinpäin. Yhteistä matkaa kertyi 16,5 kilometriä, 23 000 askelta, kolme ja puoli tuntia.
