”En tiedä miksi kirjahalu iski minuun tänään, sillä kävin kokonaiset kaksi kertaa [kirjakauppias] Meyerin luona aikeissa tuhlata viimeisen ruplani, mutta kummallakaan kerralla hän ei ollut kotona.”
Näin tuskaili Turun akatemiassa opiskellut 20-vuotias Anders Johan Sjögren päiväkirjassaan 25. lokakuuta 1814. Tunnollisena päiväkirjankirjoittajana Sjögren kirjasi arkielämänsä tapahtumat tarkasti ylös. Usein nämä merkinnät liittyivät kirjoihin ja lukemiseen. Kirjahalun iskiessä Sjögren suuntasi kulkunsa useimmiten kirjakauppias Friedrich Anton Meyerin luokse tai Frenckellin puotiin, joka toimi kirjapainon yhteydessä. Frenckellin kirjapainotalo sijaitsi, kuten yliopistokin, Tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä kaupungin ytimessä. Frenckellin talon paikalla kohoaa nykyisin turkulaisten hyvin tuntema Pehr Brahen patsas.
Sjögrenin päiväkirja on toiminut koko Sanojen liike -projektin ajan yhtenä tärkeänä kurkistusaukkona 1800-luvun alun Suomen kirjallisiin oloihin. Kun maaliskuun lopulla 2024 juhlistimme projektin jäsenten yhteisteoksen julkaisemista, olimme kokoontuneet Brinkkalan talolle Turun Vanhalle Suurtorille. Brinkkalan ikkunoista avautuu näkymä kohti Tuomiokirkkoa ja Akatemiataloa – kirjapainotalo on tosin kuviteltava Brahen patsaan paikalle – eli juuri sinne, missä ylioppilas Sjögren aikanaan kulutti aikaansa ja rahojaan kirjojen parissa.
1800-luvun alussa Turku oli Suomen alueen merkittävin kirjakaupunki. Yliopistonsa vuoksi se oli paitsi oppineisuuden keskus, myös merkittävä painotuotteiden tuottamisen ja kuluttamisen paikka, jossa toimivat maan ensimmäiset kirjakaupat ja jossa myös julkaistiin varhaisimmat sanomalehdet. Turun lisäksi Porvoo ja Viipuri olivat vuosisadan alussa oppineen kirjakulttuurin kannalta keskeisiä kaupunkeja. Kirjojen kaipuu -teoksessa tarkastelussa ovat erityisesti näihin kaupunkeihin muodostuneet kirjojen kuluttamisen paikat, kokoelmat ja lukijayhteisöt.
Julkistamistilaisuudessa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja kaikilta kirjoittajilta. Heli ja Jukka taustoittivat kirjan tekemisen motiiveja sekä teoksen tavoitteita. Ulla nosti esille kirjassa esiintyvän itäsuomalaisen Rönnholmin pappisperheen, ja kertoi perheen kirjakokoelman löytymisestä ja tutkimisesta. Jannen puheenvuorossa kuultiin hyönteistutkija Sahlbergista, jonka koppakuoriaiskokoelma pelastui Turun palosta. Tutkijan kirjat sen sijaan paloivat mutta tieto Sahlbergin opuksista säilyi, sillä hän luetteloi menetyksensä laatiessaan maistraatille selontekoa palon tuhoista. Heidi kertoi puheenvuorossaan Viipurissa toimineesta Cederwallerin kirjapainosta, joka julkaisi myös saksankielisiä sanomalehtiä. Lehtien lukuisat kirjamainokset tarjoavat yksityiskohtaista tietoa siitä, millaisia kirjoja markkinoitiin Viipurin alueen lukevalle yleisölle.
Rönnholmin, Sahlbergin ja Cederwallerin lisäksi Kirjojen kaipuu tarjoaa tietoa lukuisista muista 1800-luvun alun Suomessa vaikuttaneista kirjaihmisistä. Monet heistä ovat suuremmalle yleisölle varsin tuntemattomia. Teoksessa tarkastelussa on aikakausi, jota ei muutoinkaan tunneta Suomessa kirjallisesti aktiivisena aikana: vuosisadan alussa ei vielä ollut Kalevalaa tai muitakaan suomalaisen kirjallisuuden suuruuksiksi aikanaan nousevia teoksia, ja kotimainen kirjatuotanto oli ylipäätään vaatimatonta. Kirjakulttuuria silti oli; se tarkoitti muun muassa eri kielillä luettavaa eurooppalaista kirjallisuutta, kirjojen tilaamista ulkomailta sekä mielenkiintoisten opusten kierrättämistä tuttavapiirissä, muiden maiden kirjallisuuslehtien seuraamista tai vaikkapa varhaisten lukuseurojen ja lainakirjastojen perustamista. Tämänkaltaisissa puuhissa hääräilivät ensi sijassa ne, jotka pystyivät lukemaan sujuvasti useammalla kielellä.
Brinkkalan talolla kuultiin 1800-luvun alun kirjanystävistä mutta siellä nautittiin myös musiikista. Tilaisuudessa esiintyivät Anna Tuukkanen (viulu) ja Samuli Paavilainen (sello). Musiikkiharrastus näkyy niin ikään niissä aineistoissa, joita hyödynsimme teosta kirjoitettaessa. 1800-luvun kirjakaupoissa myytiin nuotteja, toisinaan instrumenttejakin, ja nuotteja löytyy myös kirjaharrastajien jäämistöistä. Aikakauden kirjakauppiaista ainakin Meyerin tiedetään soittaneen huilua. Ylioppilaat – Sjögren mukaan lukien – harrastivat tietysti yhteislaulua!