”En tiedä miksi kirjahalu iski minuun tänään, sillä kävin kokonaiset kaksi kertaa [kirjakauppias] Meyerin luona aikeissa tuhlata viimeisen ruplani, mutta kummallakaan kerralla hän ei ollut kotona.”
Näin tuskaili Turun akatemiassa opiskellut 20-vuotias Anders Johan Sjögren päiväkirjassaan 25. lokakuuta 1814. Tunnollisena päiväkirjankirjoittajana Sjögren kirjasi arkielämänsä tapahtumat tarkasti ylös. Usein nämä merkinnät liittyivät kirjoihin ja lukemiseen. Kirjahalun iskiessä Sjögren suuntasi kulkunsa useimmiten kirjakauppias Friedrich Anton Meyerin luokse tai Frenckellin puotiin, joka toimi kirjapainon yhteydessä. Frenckellin kirjapainotalo sijaitsi, kuten yliopistokin, Tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä kaupungin ytimessä. Frenckellin talon paikalla kohoaa nykyisin turkulaisten hyvin tuntema Pehr Brahen patsas.
Sjögrenin päiväkirja on toiminut koko Sanojen liike -projektin ajan yhtenä tärkeänä kurkistusaukkona 1800-luvun alun Suomen kirjallisiin oloihin. Kun maaliskuun lopulla 2024 juhlistimme projektin jäsenten yhteisteoksen julkaisemista, olimme kokoontuneet Brinkkalan talolle Turun Vanhalle Suurtorille. Brinkkalan ikkunoista avautuu näkymä kohti Tuomiokirkkoa ja Akatemiataloa – kirjapainotalo on tosin kuviteltava Brahen patsaan paikalle – eli juuri sinne, missä ylioppilas Sjögren aikanaan kulutti aikaansa ja rahojaan kirjojen parissa.
1800-luvun alussa Turku oli Suomen alueen merkittävin kirjakaupunki. Yliopistonsa vuoksi se oli paitsi oppineisuuden keskus, myös merkittävä painotuotteiden tuottamisen ja kuluttamisen paikka, jossa toimivat maan ensimmäiset kirjakaupat ja jossa myös julkaistiin varhaisimmat sanomalehdet. Turun lisäksi Porvoo ja Viipuri olivat vuosisadan alussa oppineen kirjakulttuurin kannalta keskeisiä kaupunkeja. Kirjojen kaipuu -teoksessa tarkastelussa ovat erityisesti näihin kaupunkeihin muodostuneet kirjojen kuluttamisen paikat, kokoelmat ja lukijayhteisöt.
Kirjan julkistamistilaisuus 28.3.2024. Kippis kirjoille! Kuva: Juhana Saarelainen
Julkistamistilaisuudessa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja kaikilta kirjoittajilta. Heli ja Jukka taustoittivat kirjan tekemisen motiiveja sekä teoksen tavoitteita. Ulla nosti esille kirjassa esiintyvän itäsuomalaisen Rönnholmin pappisperheen, ja kertoi perheen kirjakokoelman löytymisestä ja tutkimisesta. Jannen puheenvuorossa kuultiin hyönteistutkija Sahlbergista, jonka koppakuoriaiskokoelma pelastui Turun palosta. Tutkijan kirjat sen sijaan paloivat mutta tieto Sahlbergin opuksista säilyi, sillä hän luetteloi menetyksensä laatiessaan maistraatille selontekoa palon tuhoista. Heidi kertoi puheenvuorossaan Viipurissa toimineesta Cederwallerin kirjapainosta, joka julkaisi myös saksankielisiä sanomalehtiä. Lehtien lukuisat kirjamainokset tarjoavat yksityiskohtaista tietoa siitä, millaisia kirjoja markkinoitiin Viipurin alueen lukevalle yleisölle.
Kuvassa kaikki kirjoittajat teoksen julkistamispäivinä. Vasemmalta Jukka, Ulla, Janne, Heidi ja Heli. Kuva: Juhana Saarelainen.
Rönnholmin, Sahlbergin ja Cederwallerin lisäksi Kirjojen kaipuu tarjoaa tietoa lukuisista muista 1800-luvun alun Suomessa vaikuttaneista kirjaihmisistä. Monet heistä ovat suuremmalle yleisölle varsin tuntemattomia. Teoksessa tarkastelussa on aikakausi, jota ei muutoinkaan tunneta Suomessa kirjallisesti aktiivisena aikana: vuosisadan alussa ei vielä ollut Kalevalaa tai muitakaan suomalaisen kirjallisuuden suuruuksiksi aikanaan nousevia teoksia, ja kotimainen kirjatuotanto oli ylipäätään vaatimatonta. Kirjakulttuuria silti oli; se tarkoitti muun muassa eri kielillä luettavaa eurooppalaista kirjallisuutta, kirjojen tilaamista ulkomailta sekä mielenkiintoisten opusten kierrättämistä tuttavapiirissä, muiden maiden kirjallisuuslehtien seuraamista tai vaikkapa varhaisten lukuseurojen ja lainakirjastojen perustamista. Tämänkaltaisissa puuhissa hääräilivät ensi sijassa ne, jotka pystyivät lukemaan sujuvasti useammalla kielellä.
Brinkkalan talolla kuultiin 1800-luvun alun kirjanystävistä mutta siellä nautittiin myös musiikista. Tilaisuudessa esiintyivät Anna Tuukkanen (viulu) ja Samuli Paavilainen (sello). Musiikkiharrastus näkyy niin ikään niissä aineistoissa, joita hyödynsimme teosta kirjoitettaessa. 1800-luvun kirjakaupoissa myytiin nuotteja, toisinaan instrumenttejakin, ja nuotteja löytyy myös kirjaharrastajien jäämistöistä. Aikakauden kirjakauppiaista ainakin Meyerin tiedetään soittaneen huilua. Ylioppilaat – Sjögren mukaan lukien – harrastivat tietysti yhteislaulua!
Toisinaan sanojen ja tutkimuskohteiden liike vie kauas Suomesta. Kirjoitan tätä blogia ikuisessa kaupungissa Roomassa, jonne niin moni muukin on matkustanut kirjoittamaan ja viettämään aikaa tietoisena siitä, että tulee näin seuranneeksi vuosisataisia perinteitä. Roomaan löysi tiensä myös 1800-luvun alkupuolella useampi suomalainen akateeminen matkaaja, joiden kirjallisessa seurassa täällä vietän aikaa (muun muassa lukemalla heidän matkakuvauksiaan). Maaliskuisena viikonloppuna tutustuin kuitenkin muutamien muiden kirjallisten hahmojen vaiheisiin Roomassa. Tarkemmin sanottuna heidän Rooman-asuntoihinsa.
Ensimmäinen vierailukohde oli Casa di Goethe. 1700- ja 1800-luvun vaihteen eurooppalaisen kirjallisuuden suuruus Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) teki kuuluisan Italian-matkansa 1780-luvulla. Roomassa hän asui Via del Corson varrella lähellä Piazza del Popoloa. Casa di Goethen nimellä tunnettu asunto oli alun perin eräänlainen taiteilijakommuuni, sillä siellä asusti useampi Roomassa oleskellut taidemaalari, muun muassa Johann Heinrich Wilhelm Tischbein (1751–1829). Goethe majoittui samaan asuntoon ja viihtyikin siellä runsaan vuoden. Goethe ja Tischbein ystävystyivät ja matkustivat myöhemmin yhdessä eteläisempään Italiaan. Tischbeinistä tuli ystävänsä kuvaaja. Hän ikuisti Goethen muun muassa Via del Corson asunnossa nojailemassa tohveleissa avoimen ikkunan ääressä.
Goethe notkumassa Rooman-asuntonsa ikkunassa. J. H. W. Tischbein, 1787.
Samainen tähystyspaikka on vielä tallella museossa, joskaan ihan täyttä varmuutta oikeasta ikkunasta ei ole. (Tämän kirjoituksen alussa oleva ikkunakuva on Goethen asunnosta mutta todennäköisesti väärän ikkunan ääreltä.) Museo ei sinänsä muutenkaan ole mikään jäljitelmä Goethen asunnosta vaan enemmän näyttelytila. Sieltä löytyy myös Andy Warholin 1980-lukulainen versio Goethen Italian-matkan muotokuvasta, jossa hän poseeraa antiikin jäänteiden keskellä. Tähän huolellisesti aseteltuun muotokuvaan verrattuna ikkunateos on arkisen koreilematon – ja juuri siksi kovin viehättävä kurkistus humanistisuuruuden elämänmenoon.
Vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Goethen Rooman-asunnolta on toinen museoitu kirjailijakoti osoitteessa Piazza di Spagna 26. Ajassa on kuljettava hiukan suurempi matka, runsaat 30 vuotta eteenpäin 1820-luvun alkuun, jolloin nuori englantilaisrunoilija John Keats (1795–1821) eli joitakin kuukausia Roomassa. Oikeammin sanoen Keats teki kaupungissa kuolemaa. Tuberkuloosia sairastanut runoilija oli Roomaan saapuessa jo huonossa kunnossa. Oli marraskuu 1820 ja matkalla oli ollut viivästyksiä, muun muassa karanteeniin joutuminen Napolissa mahdollisen koleratartunnan vuoksi. Keatsin laiva oli saapunut Napoliin, josta matka jatkui karanteerin jälkeen (ja sen heikentämänä) Roomaan.
Piazza di Spagnan aukio ja siellä sijaitsevat espanjalaiset portaat ovat maaliskuisena lauantaina täynnä turisteja. Häly katoaa, kun astun aukiolta porraskäytävään ja Keats-Shelley -talona tunnettuun museoon. Paikka on omistettu brittiläisille romantikoille ja heidän Italian-matkoilleen. Keatsin matkakumppanina toimi aikanaan hänen ystävänsä Joseph Severn mutta Italiassa oleskelivat 1810- ja 1820-luvun vaihteessa muiden muassa myös Shelleyn perhe – Percy Bysshe Shelley ja Mary Shelley – sekä lordi Byron. Museossa on mittava, noin 8 000 niteen laajuinen kokoelma erityisesti englantilaiseen romantiikkaan keskittyvää kirjallisuutta.
Näkymä Keatsin huoneen ikkunasta.
Keatsin kuolinhuone on rekonstruktio, sillä kaikki huoneessa ollut irtain seinäpintoja myöten hävitettiin runoilijan kuoleman jälkeen paikallisten terveysmääräysten mukaisesti. Keatsin ikkunasta aukeaa näkymä espanjalaisille portaille, mutta hän tuskin jaksoi viime aikoinaan tarkkailla aukion tapahtumia ikkunastaan. Sen sijaan hän on luultavasti viettänyt paljon aikaa huoneen kattoa katsellen. Ja juuri katto onkin yksi harvoja asioita, joka on museon henkilökunnan mukaan pysynyt samana kuin Keatsin aikana. Näitä ruusukemaisia koristeita katsellen hän on siis odottanut kuolemaa, jonka tiesi olevan tulossa.
Keatsin kuolinhuoneen kattokuviota.
Keats ei ehtinyt omana elinaikanaan nauttia suosiosta. Hänen runonsa saivat laajempaa huomiota vasta tekijän kuoleman jälkeen. Goethe oli sen sijaan kaikkien tuntema nimi, ja häntä luettiin luonnollisesti myös Suomessa. Ja kun suomalaiset matkaajat saapuivat 1800-luvun alussa Italiaan, tiesivät he kulkevansa muun muassa Goethen jalanjäljillä.
Ei liene yllätys, että menneisyyden kirjanystäviä tutkivat pitävät itsekin kirjoista. Vaikka tutkijat työskentelevät nykyään paljon sähköisen materiaalin parissa, elää ainakin monen historiantutkijan sisällä pieni bibliofiili. Kun yliopiston tilajärjestelyissä tapahtuu muutoksia ja muutamme uusiin työhuoneisiin, suremme väheneviä kirjahyllymetrejä, joita meillä on käytettävissämme. Kun kirjastot harventavat varastojaan ja luopuvat kirjoistaan, supattelemme työpaikan käytävillä siitä, millaisia opuksia kukakin on poistolaareista pelastanut. Moni meistä lukee kirjoja työ- ja vapaa-ajallaan.
Vaikka painetun kirjan ja lukemisen suosion hiipuminen on jo pitkään herättänyt keskustelua, elämme käytännössä kirjojen ja muiden painotuotteiden yltäkylläisyydessä. Esimerkiksi Suomen kansalliskirjasto vastaanotti pelkästään vuoden 2021 aikana kokoelmiinsa vapaakappaleina reilut 82 000 uutta painotuotetta (Kansalliskirjaston vuosikertomus 2021). Vaikka luku on huomattavasti pienempi kuin edellisenä vuonna, antaa se jonkinlaisen käsityksen siitä kirjojen, pienpainatteiden ja muiden tuotteiden määrästä, joka kirjastoon vuosittain virtaa. Painettu kirja ei ainakaan vielä ole kuolemassa.
Kansainvälisessä menestysteoksessaan Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina (suom. 2021) Irene Vallejo suhtautuu epäilevästi siihen mahdollisuuteen, että painettu kirja ylipäätään tekisi kuolemaa. Hän kirjoittaa:
Kirja on selviytynyt ajan koettelemuksista ja osoittanut kestävyytensä. Joka kerta kun olemme heränneet uuteen päivään vallankumoustemme tai painajaismaisten inhimillisten katastrofiemme jälkeen, kirja on jatkanut elämäänsä. Kuten Umberto Eco sanoo, se kuuluu samaan kategoriaan kuin lusikka, vasara, pyörä tai sakset. Sen jälkeen kun ne kerran keksittiin, niitä ei ole voinut enää mitenkään parantaa.
Historiantutkija tietysti toivoo, että kirja jatkaa elämäänsä pyörän lailla myös tulevaisuudessa.
***
Projektimme teemaa sivuaa Jukka Sarjalan blogikirjoitus, jossa kirjoittaja muistelee käyntejään Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevarastossa. Kirjoitus löytyy Turun yliopiston kulttuurihistorian blogipalstalta. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2023/02/03/kirjakokoelma-menneilta-ajoilta-kaynteja-abo-akademin-duplettivarastossa/
Tämän jutun kuva ei esitä Åbo Akademin dublettivarastoa vaan Turun yliopiston kirjavarastoa Phoenixissa 1920-luvun alussa. Kuva: Turun yliopiston kuvakokoelmat.
Sanojen liike ja tiedon paikat -hankkeessa olen tutkinut Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin (1778–1861) kirjakokoelmaa. Tässä kokoelmassa on noin sata nidettä. Osan hankintapaikka voidaan jäljittää, mutta ei suinkaan kaikkien. Tässä blogitekstissä pohdin millaisia kirjanostomahdollisuuksia Rönnholmilla olisi ollut lähiseuduilla. Sanojen liike ja tiedon paikat -hanke keskittyy 1800-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin. Näinä aikoina Suomessa ei ollut kuin muutamia kirjakauppoja. Varsinainen kirjakauppojen perustamisaalto pyyhkäisi Suomen yli 1850-luvulla. Näistä varhaisista kirjakaupoista moni perustui kuitenkin sille työlle ja niille verkostoille, joita oli syntynyt 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Blogitekstissä en käsittele viipurilaisia kirjakauppoja, joita hankkeessamme tutkii tarkemmin Heidi Hakkarainen. Blogiteksti on innoittunut Kaarlo Wirilanderin klassikoteoksesta Herrasväkeä – Suomen säätyläistö 1721–1870(Wirilander 1974), jossa kirjoittaja korostaa suku- ja säätyverkostojen merkitystä yhteiskunnallisen kehityksen mahdollistajana.
Anton Ulrik Rönnholm valittiin Parikkalan kirkkoherraksi 1819. Nuori pastori avioitui pian ja perhe kasvoi kuudella lapsella. Parikkala oli kaukana kirjallisista keskuksista, joskin Viipuriin ja Pietariinkin matkustettiin paikkakunnalta säännöllisesti työn ja kaupankäynnin takia. Paikkakunnalla ei kuitenkaan ollut kirjakauppaa, eikä sellaista ollut Rönnholmin kotikaupungissa Haminassakaan. Lähin kirjakauppa löytyi 1850-luvulle asti Viipurista. Vuosisadan puolivälissä kirjakauppoja perustettiin Haminaan, Lappeenrantaan, Käkisalmeen, Savonlinnaan, Joensuuhun ja Sortavalaan. Rönnholmille maantieteellisesti ja sukuyhteydenkin takia lähinnä sijaitsi Savonlinnan kirjakauppa (boklåda), jonka perusti Petter Wenell (1815–1883) vuonna 1850. Tämä Wenellin kirjakauppa oli toiminnassa kahdeksan vuotta, jolloin se siirtyi Niklas Gulinin haltuun. (Kurimo ja Kukkonen; Hakapää 2008, 363) Voi olettaa, että Rönnholm Savonlinnassa käydessään – olihan perheellä sukusiteitä kaupunkiin – ei voinut välttää kiusausta vierailla Wenellin boklådassa ja vertailla kokemaansa vaikkapa Tarton kirjakauppoihin, joihin oli voinut tutustua opiskeluvuosinaan. Wenellin kirjakauppa ei ollut mikään vaatimaton kirjalaatikko (boklåda), vaikka sitä nimeä siitä käytettiinkin, vaan kaupalla oli oma toimitilansa Wenellien komean empiretyylisen kaupunkitalon päädyssä. Käynti kirjakauppaan oli suoraan Olavintorilta, joka tuolloin oli kaupungin pääasiallinen kaupankäynnin keskus. Wenellin talo oli yksi komeimmista kaupunkitaloista torin laidalla. Siinä oli 13 huonetta ja 11 kaakeliuunia, jotka omalta osaltaan kertovat talon vauraudesta ja näyttävyydestä. (Kurimo ja Kukkonen. Tällä hetkellä talo toimii Oopperajuhlien toimistona. Aiemmin talossa on toiminut posti ja se on toiminut kaupungintalona.)
Wenellin kauppiastalo Savonlinnassa kuvassa keskellä pitkä ja matala puinen talo. Kuva: Museoviraston kuvakokoelma.
Varhaisia suomalaisia kirjakauppoja koskevassa tutkimuksessaan Jyrki Hakapää esittää, että Wenell oli kuopiolaisen kirjakauppias Pietari Josef Väänäsen poika. (Hakapää 2008, 363) Tieto on ilmeisesti peräisin Mikko Saarenheimon Savonlinnan kaupungin historia -teoksesta. (Saarenheimo 1963, 437) Sukuyhteys on kuitenkin virheellinen, sillä Wenellin isä on ilmeisesti toinen Petter Väänänen, joskin oletettavasti samaan kuopiolaiseen herännäisvaikutteiseen sukupiiriin kuuluva. Ilmeisesti isä-Väänänen lähetti poikansa saamaan oppia Porvoon kymnaasiin. Opintien käytyään Petter Wenell toimi lukkarina, Säämingin seurakunnan kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Häntä kuvaillaan kauniiksi, komeaäänikseksi mieheksi, joka oli haaveillut papin urasta. (Vartija 1.11.1920, No 11–12)
Kun Wenell haki kirjakauppaoikeuksia Savonlinnaan, vastusti kaupungin maistraatti sitä. Syynä vastustukseen oli se, että Wenellin ei katsottu kuuluvan kaupungin porvaristoon, sillä hän oli Säämingin lukkari. Kirjakauppaprivilegiot kuitenkin saatiin ja Wenell ilmoitti myyvänsä ”kaikenlaisia kirjoja niin hengellisissä kuin muissakin aineissa ja myös tavallisia koulukirjoja sekä vähin muitakin vieraskielisiä kirjoja.” (Saarenheimo 1963, 437)
Kirjakaupan ohella Wenell vuokrasi Heikinpohjan tilaa Savonlinnan kaupungin läheisyydessä. Ennen kirjakaupan perustamista Wenell oli toiminut Säämingin seurakunnan sunnuntaikoulun opettajana. Lisäksi Wenell yhdessä vaimonsa Aleksandra Arppen kanssa oli pitänyt tyttökoulua, joka toimi Wenellien kodissa Savonlinnassa sisäoppilaitoksen tapaan. Petter Wenell huolehti koulussa matematiikan ja kaunokirjoituksen opetuksesta. Koulun toiminta loppui samoihin aikoihin, kun Wenell perusti kirjakaupan Savonlinnaan. Wenellin toimet Savonlinnassa päätyivät konkurssiin 1872. (Hakapää 2008, 363; Suomalainen virallinen lehti 27.6.1872, No 76. Konkurssia oli hakemassa jo vuonna 1868 Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, joten mahdollisesti konkurssi liittyi kirjakauppaan toimitettuihin kirjoihin, joita Wenell ei ollut pystynyt maksamaan; Vartija 1.11.1920, No 11–12)
Wenellin seuraaja Niklas Gulin (1824–1897) tuli ylioppilaaksi 1843 ja lähti opiskelemaan Moskovaan vuosiksi 1848–1852. Tämän jälkeen hän toimi Savonlinnassa väliaikaisena venäjän kielen opettajana, kunnes vuonna 1858 hankki Wenellin kirjakaupan itselleen. Gulin ei kuitenkaan koskaan ehtinyt hoitaa kirjakauppaansa, sillä hän siirtyi pian kirjakaupan hankittuaan Porvooseen opettajaksi, joten kirjakaupan pyörittäminen jäi Wenellin harteille. Ilmeisesti Gulinilta kirjakauppa siirtyi Edvard Hellmanille, kunnes vuonna 1868 kirjakauppaoikeudet sai Selma Stadius, Rantasalmen tuomiokunnan tuomarin tytär, Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias. (Hakapää 2008, 36; Saarenheimo 1963, 437) Stadiuksen ryhtymisen kauppiaaksi mahdollisti samana vuonna voimaan tullut elinkeinoasetus, joka kumosi aiemmat rajoitukset ja avasi kauppiaan ammatin myös naisille. (Saarenheimo 1963, 168)
Wenell kuului laajaan kuopiolaiseen herännäisyydestä vaikuttuneeseen sukupiiriin ja järjesti Savonlinnan vuosinaan herännäiskokouksia kodissaan. Sukupiiriin kuului myös Petter Wennelin sedän vaimo, Karl Axel Gottlundin sisar. Karl Axel Gottlund taasen oli Sanojen liike -hankeen keskushahmon Anders Johan Sjögrenin tuttava. (Heikinheimo 1933, 295, 298) Tässä sukupiirissä ”Siihen aikaan oli tapana, että sunnuntaina tawallisten kirkonmenojen aikana tuotiin talon kirjasto pirtin pöydälle, päiwän saarna luettiin postillasta ja kukin sai sitten katsella muita pöydällä olewia kirjoja.” (Savo-Karjala 29.8.1890, No 99)
Pietistinen herännäisyys vaikutti rahvaan lukemistapoihin. Pietistitisissä hartauskokouksissa keräännyttiin lukemaan uskonnollisia tekstejä, paikalla saattoi olla ulkopuolinen saarnaaja ja myös naisilla oli oikeus saarnata ja opettaa. Näin kirjallinen kulttuuri ja lukeminen levisivät kansan keskuuteen. Pietisteille lukeminen oli merkittävä osa uskonharjoittamista, sillä lukemalla voi ”vakuuttua oman autuutensa perustasta”, kuten rahvaan lukemista tutkinut Tuija Laine on asian ilmaissut. (Laine 2017, 71–72, 91) Tällaisesta taustasta ponnisti myös Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenell. Tausta näkyy muun muassa Wenellin pyrkimyksissä levittää kirjallisuutta – lähinnä uskonnollisia teoksia – sekä siinä, että hän koulutti myös tyttärensä. Viidestä lapsesta neljästä tuli opettajia, jotka omassa työssään ammensivat uskosta ja toimivat uskonnollisen vakaumuksensa mukaan. (Wenellillä oli viisi lasta. Lapsista Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä Karl Benjamin Wenell (Vaheri) toimivat opettajina tyttö- ja kansakouluissa eri puolilla Suomea.) Pietismistä kehittynyt herätysliike ei rohkaissut ylittämään säätyjen välisiä raja-aitoja, joten rahvaasta nousseelle Petter Wenellille ison kaupunkitalon isännöinti ja lasten nousu opinkäyneeseen säätyyn – tulihan Karl Benjamin -pojasta maisteri – saattoi aiheuttaa ristiriitoja ja arvostelua liiallisesta maallisuudesta. Toisaalta perhepiirissä korostettiin herännäisyyttä körttirahvaan tummalla ja vaatimattomalla asulla, jota myös säätyläistaustainen Aleksandra Arppe kantoi. (Wirilander 1974, 197. Wirilanderin teoksessa on kuvattu Katarina Wihelmina Arppe, Aleksandra Arppen sisar.) Rönnholmille vierailu herännäislukkarin kirjakaupassa on saattanut olla toisaalta jossain määrin hankalaa, sillä hän pysytteli herännäisyyden ulkopuolella eikä tukenut tällaista uskonnäkemystä, (Juvonen 1996, 359) vaan pohjasi uskontyönsä saksalaisesta valistuksesta ponnistavaan opetukseen, jota oli saanut Tarton yliopistossa.
Samoihin aikoihin, kun Savonlinnan kirjakauppa otti ensiaskeleitaan, perustettiin kirjakauppa myös Lappeenrantaan, joka oli itäsuomalaisille tärkeä markkina- ja kauppapaikka ja jonne Rönnholmin kotiseurakunnastakin matkustettiin markkinamatkoille. Lappeenrannassa Rönnholmin voi olettaa pysähtyneen matkoillaan Viipuriin, jonne hänet vei lääninrovastin tehtävät. Lappeenrannan kirjakaupan perusti Nils Thure Arppe vuonna 1851. Arppe oli raatimies, Lappeenrannan kaupungin kassanhoitaja ja Savonlinnan kirjakauppiaan vaimon Aleksandra Arppen serkun poika, jonka sukujuuret veivät Kiteelle. Arppe oli opiskellut 1830-luvulla Viipurin lukiossa – samaisessa koulussa, jossa Rönnholm oli toiminut yliopettajana ennen papinvirkaansa – mutta kurinpidollisena toimena hänet erotettiin puoleksi vuodeksi vuonna 1834, jonka jälkeen Arppe ei enää palannut opinahjoonsa. (Hornborg och Lundén Cronström 1961, 29, 128) Arppe kytkeytyi itäsuomalaisiin upseeri- ja virkamiessukuihin, joista vähitellen kehkeytyi myös teollisuutta ja kauppaa harjoittaneita yrittäjiä. Arppen tausta oli toisin sanoen hyvin samanlainen kuin Rönnholmin, joka niin ikään liittyi sukutaustaltaan näihin samoihin itäsuomalaisiin upseeri-virkamies-varhainen teollisuudenharjoittaja -sukuihin.
Jo ennen Arppen kirjakauppaprivilegioita lukkari Fredrik Rehell oli 1830-luvulla välittänyt viipurilaisen Cederwallerin kirjapainon kirjoja lappeenrantalaisille lukijoille. Arppelta kirjakauppaoikeudet siirtyivät muutamien vuosien kuluttua Claes Robert Liliukselle (Kotivuori 2005), joka toimi tuolloin apteekkarina Lappeenrannassa. Todennäköisesti kirjakauppa oli boklåda apteekin nurkassa. Lilius oli apteekkarin poika ja opiskellut Helsingin yksityislyseossa, Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Lilius oli naimisissa kauppias Carl Fredrik Savanderin tyttären kanssa. Savanderit olivat Lappeenrannassa merkittäviä kauppiaita, mutta taloudelliset vaikeudet ajoivat liikkeen lopulta vararikkoon. (Castrén 1957, 111–120)
Lappeenrannassa boklådaa pitänyt apteekkari Lilius. Kuva: Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto.
Lilius lopetti kirjakauppansa vuonna 1859. Kaupunki oli ilman kirjakauppaa vuoteen 1874, jolloin kansakoulunopettaja Emilia Sohlman (myöhemmin Pelkonen) perusti kirjakaupan kaupunkiin. (Hakapää 2008, 358; Castrén 1957, 244–245) Emilia Pelkosen isä oli Parikkalan maanmittari. Isän kuoltua Emilian äiti avioitui Parikkalan toisen maanmittarin, lehtimies-kirjailija Pietari Hannikaisen kanssa. Emilian äidin kuoltua isäpuoli avioitui Emilia Savanderin kanssa, jonka äiti oli viipurilaisen Cederwallerin kirjanpainajan tytär. (Kiuru 2004, 545–546; Juvonen 1996, 358) Hannikainen toimi Rönnholmin pappeusaikana monissa tärkeissä luottamustehtävissä Parikkalassa. Hannikaisen ja Rönnholmin voi olettaa tunteneen toisensa ja keskustelleen myös kirjallisista kysymyksistä, kuuluivathan he molemmat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan.
Koulukaupungeista näyttää muodostuneen varhaisia kirjakauppakaupunkeja, olihan koululaisilla tarvetta lukemistolle ja heistä kasvoi kirjakauppojen tulevia asiakkaita. Savonlinnaan ja Lappeenrantaan oli perustettu 1700-luvun loppupuolella Venäjän keisarinna Katariina II:n koulu-uudistuksen myötä alkeiskoulu pojille ja tytöille. Savonlinnassa aloitti Rönnholmnkin opettajantaivaltaan tultuaan takaisin Tarton yliopistosta 1805. Koulut, joissa opetus annettiin saksan kielellä, eivät kerännyt kovinkaan suurta oppilasjoukkoa ja Lappeenrannan tyttökoulu lakkasi toimintansa vuonna 1815. Kirjakaupan perustamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tienoilla koulutuskysymys nousi uudelleen keskusteluun vuonna 1841 annetun kouluasetuksen ja vuoden 1843 koulujärjestyksen vanavedessä. Kaupunkeihin perustettiin monia uusia opinahjoja niin tytöille kuin pojille. (Saarenheimo 1963, 349–376; Castrén 1957, 65–66, 212–228) Kun näistä laajoja maaseutupitäjiä ympäröivistä kaupungeista alkoi muodostua suomenkielisen rahvaan koulukaupunkeja, syntyi myös kysyntää kansankielistä kirjallisuutta levittäville kirjakaupoille. Tähän kysyntään vastasivat sekä Lappeenrannassa että Savonlinnassa kirjakaupat. Kauppojen epävarma alkutaival kuitenkin osoittaa, että kirjoille ei ollut vielä niin suurta kysyntää, että se olisi riittänyt takaamaan kauppiaalle elannon. Kirjakaupoissa myytiinkin usein monia muitakin tavaroita kuin pelkkiä kirjoja. Sanomalehtien ohella myynnissä saattoi olla monenmoista pikkutavaraa ja jopa elintarvikkeita.
Itäisen Suomen kirjakauppa perustui sukuverkostoille. Kirjallinen kulttuuri yhdisti maaseudun herrasväen herännäistaustaiseen rahvaaseen, joka koulutti lapsensa ja levitti kirjallista kulttuuria kaukana keskuksista. Kirjakauppa näyttää olleen etenkin talonpoikais- ja torpparitaustaisille keino päästä kiinni kauppiaanammattiin tai hyödyntää kirjallista osaamistaan. Kirjakaupat olivat myös naisille ensimmäisiä mahdollisia tapoja avata itsenäinen kauppapuoti sen jälkeen, kun kaupankäynti vapautui vuoden 1868 elinkeinoasetuksen ja vuonna 1879 voimaan tulleen elinkeinovapauden myötä.
Liisa Castrén, Lappeenrannan kaupungin historia III1812–1918. 1957.
Jyrki Hakapää, Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.
Ilmari Heikinheimo, K. A. Gottlund Pietarissa v. 1824. Hänen päiväkirjansa kuvausta ja reunamuistutuksia siihen. Historiallinen aikakauskirja 4/1933, 295–317.
Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.
Harald Hornborg och Ingegerd Lundén Cronström, Viborgs gymnasium 1805–1842. Biografisk matrikel. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1961.
Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. 1996.
Silva Kiuru, Hannikainen, Pietari (1813–1899). Kanavan päätoimittaja, maanmittari, kirjailija. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004, 545–546.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Robert Lilius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16304 (Luettu 4.11.2022)
Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (luettu 4.11.2022).
Tuija Laine, Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. Rahvaan lukukulttuurin kehitys varhaismodernina aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017.
Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.
Kaarlo Wirilander, Herrasväkeä. Suomen säätyläistä 1721–1870. Historiallisia tutkimuksia 93. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1974.
Uskaltaisin veikata, että moni historiantutkija leikittelee toisinaan aikakoneen mahdollisuudella. Ollapa jokin tapa, jolla voisi edes hetkellisesti matkata ajassa ja piipahtaa jonkin tutkimansa ilmiön äärellä menneisyydessä. Tämä aikamatkailu saattaisi tosin johtaa tutkijan eksistentiaaliseen kriisiin, jos kävisikin ilmi, että omat tulkinnat eivät millään tavalla tee oikeutta aikanaan eläneille ihmisille ja heidän maailmalleen. Tästä riskistä huolimatta uteliaisuus (tutkijan elintärkeä ominaisuus!) ehkä voittaisi. Tietyssä mielessä historiantutkimus onkin eräänlaista tutkijan ajatuksissa tapahtuvaa aikamatkustamista; menneiden mahdollisuuksien punnitsemista, yritystä hahmottaa asioita meitä ennen eläneiden näkökulmasta, kadonneesta horisontista käsin.
Nimensä mukaisesti Sanojen liike -projektin keskeisenä tehtävänä on ollut tutkia kirjojen ja muiden painotuotteiden liikkeitä. Yhtä lailla meitä on kiinnostanut ihmisten liikkuminen kirjojen ja tiedon vuoksi. Projektin tuoreimmassa julkaisussa Janne Tunturi ja Heli Rantala tarkastelevat 1800-luvun alun eurooppalaisen kirjakulttuurin ilmiöitä yhden henkilön, Friedrich Anton Meyerin (1771–1831) elämänvaiheiden kautta. Meyer oli kirja-alan moniosaaja, joka asettui 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Turkuun ja toimi kaupungissa muun muassa opettajana, kirjakauppiaana ja lainakirjaston pitäjänä.
Jo projektin suunnitteluvaiheessa yksi meitä tutkijoita kiinnostanut kysymys on ollut se, millainen tutkimamme aikakauden kirjakauppa oikeastaan oli tilana, miten siellä asioitiin ja miltä puodissa ehkä näytti. Aikakauden kirjakauppojen sisustuksista on löydettävissä vain niukasti tietoa. Varsinaista kuvamateriaalia varhaisista Suomessa sijainneista kaupoista ei ole lainkaan. Tämä ei ole ihme, sillä 1800-luvun alussa viralliset, pysyväisluonteiset kirjakaupat olivat Suomessa vielä harvinaisuuksia. Meyerin kirjakauppa oli yksi varhaisista pysyvistä, säännöllisin aukioloaikoihin palvelevista myymälöistä Suomessa.
Miksi menneen maailman kirjapuoti sitten on kiinnostava tarkastelukohde? Siksi, että kirjakaupan myötä avautuu käsittelyyn lukuisia teemoja, kuten aikakauden kauppiaan kontaktiverkostot, tilauskäytännöt aikakäsityksineen (neljän kuukauden toimitusaika oli nopea!) tai se kirjallinen sivistys ja ajanviete, jota kauppias asiakkailleen tarjosi. Meyer myi paitsi eri alojen kansainvälistä kirjallisuutta, myös nuotteja ja soittimia, painokuvia ja seurapelejä, käsityömalleja ja värityskuvia. Kun asiakas astui kirjapuotiin Turussa, hänen ulottuvillaan oli osin sama valikoima kuin Manner-Euroopan kaupunkien kirjakaupoissa. Meyer mainostikin puotiaan ulkomaisena kirjakauppana.
Meyerin kirjakauppa toimi Turussa aina vuoteen 1827 saakka. Kaupungin suurpalon jälkeen Meyer siirsi puotinsa Helsinkiin. Tänä syksynä, 28. lokakuuta alkaen, Meyerin kirjakauppa kuitenkin ilmestyy jälleen hetkeksi osaksi Turun kaupunkikuvaa. Yhdessä Turun museokeskuksen Historian ja tulevaisuuden museo -hankkeen ja Tehdas Teatterin väen kanssa tutkimusprojekti on pohtinut mahdollisuutta tuoda pala 200 vuoden takaista historiaa koettavaksi tässä päivässä. Nyt näiden pohdintojen tulos on valmistumassa. Tehdas Teatterin toteuttamana yleisölle aukeaa ”Minun kirjapuotini” – Kokemuksellinen kurkistus F.A. Meyerin kirjakauppaan 1810-luvun Turussa -esitys, joka kutsuu vierailijan uppoutumaan hetkeksi 1800-luvun alun maailmaan.
Näyttelijät Timo Väntsi ja Pasi Lappalainen vuorottelevat kirjakauppias Meyerin roolissa. Kuva: Jesper Dolgov
”Minun kirjapuotini” -esityksessä ei ole kyse Meyerin kirjakaupan rekonstruktiosta vaan tutkimustiedon, historiasisältöjen uudenlaisen esittämisen ja taiteellisen mielikuvituksen yhdistelmästä. Tutkijalle toteutus on kiehtova tapa välittää tutkimustietoa laajemmalle yleisölle mutta myös nähdä, miten taiteentekijät tuovat näkyväksi asioita, joita tutkimuksen on vaikea tavoittaa. Aikamatkaaminen on aina vaillinaista. Mutta ainakaan tässä tutkimusprojektissa tuskin pääsemme lähemmäs Meyeria kuin ”minun kirjapuodissani”.
Viimeinen vaelluspäivä alkoi Marttilasta hevostilalta. Omalla vauhdillani täältä kestäisi vielä kaksi päivää Turkuun, mutta nyt olin oikaisemassa peräti Lietoon saakka, jossa minun oli määrä tavata viimeisen päivän kävelyseuralainen Jukka. Hänen kanssaan olemme käyneet monet keskustelut Sjögrenistä ja tämän opiskeluvuosien kirjaharrastuksista.
Tapasimme Liedon Vanhalinnalla, josta oli tarkoitus kulkea kohti Turun vanhaa akateemista keskusta, Tuomiokirkon ja nykyisen akatemiatalon kulmausta. Sjögrenin aloittaessa opintonsa Turussa syksyllä 1813 uusi akatemiatalo oli vasta rakenteilla. Viimeinen etappi alkoi museotieksi nimettyä vanhaa Härkätietä pitkin. Tämän jälkeen suuntasimme Aurajoen toiselle puolelle jokilaakson ulkoilureiteille. Nämä polut muistuttavat enemmän Sjögrenin aikanaan kulkemia teitä kuin nykyinen Hämeentien ympäristö, jolla kiitää autoja.
Metsäisellä taipaleella Aurajokilaaksossa.
Tuomiokirkon kupeessa olimme viimein perjantai-iltapäivästä. Oma matkani oli kestänyt viisi päivää. Kävelykilometrejä kertyi vain 90. Sillä ei kilpailla Sjögrenin kanssa mutta se ei matkamme ensisijainen tarkoitus ollutkaan. Suoritusta tärkeämpää oli tavoittaa hitaan etenemisen tahti ja myös projektina taittaa matkaa yhdessä. Se miten tätä kokemusta mahdollisesti jatkossa hyödynnämme, vaatii hiukan tuumailua.
Kun Sjögren aikanaan saapui Turkuun, hän ei jäänyt voivottelemaan uupuneita jalkojaan vaan ryhtyi järjestämään uutta elämäänsä kaupungissa. Aivan aluksi näihin järjestelyihin kuului asunnon löytäminen – tämä järjestyi yöpymällä toisen ylioppilaan luona. Heti ensimmäisinä päivinään Sjögren myös vieraili kaupungin kirjapuodeissa, ainakin Frenckellin kaupassa sekä kirjahuutokauppias Lars Mozellin luona. Hän oli myös eksyä itselleen vielä vieraan kaupungin kaduilla.
Sjögren ei kuitenkaan ollut kaupungissa yksin. Hän tunsi useita itseään vanhempia ylioppilaita, koska nämäkin olivat aiemmin opiskelleet Porvoon kymnaasissa. Sosiaalinen verkosto kannatteli uutta tulokasta.
Sjögren toi aikanaan opiskelukaupunkiinsa laatikollisen kirjojaan. Itse kuljetin Iitistä Turkuun vain yhtä kirjaa, jonka sain saattajiltani. Tuo kirja on nyt saapunut Turkuun ja pääsee osaksi uutta kokoelmaa. Marja: Axel Immellin opus on nyt perillä! Suuri kiitos kirjan luovuttamisesta matkaajan käsiin. Kiitokset myös kaikille taivaltajia kyydinneille!
Neljäs matkapäivä tuntuu jonkinlaiselta vedenjakajalta. Matkaa on taitettu jo sen verran pitkään, että tien päällä tuntee olevansa hiukan irrallaan muusta maailmasta. Älypuhelin kulkee kyllä mukana mutta sitä ei oikein ehdi ja jaksa käyttää. Sähköpostien lukeminenkin on jäänyt minimiin. Tiellä kulkemisen rytmi vie ikään kuin mukaansa ja siirtää muun elämän syrjään. Tässä mielessä taivalluksemme jollain tavalla muistuttaa Sjögrenin kokonaisvaltaista matkantekoa, johon ei ole mahtunut muuta kuin eteenpäin kulkeminen. Kävelemisen lisäksi on vain levähdyspaikkojen etsiminen. Elämä tien päällä on varsin yksinkertaista, perustoimintoihin keskittymistä.
Tänään Härkätiellä taivalsi kaksi projektimme jäsentä, kun Heidi jatkoi kanssani matkaa. Tavoitteena oli päästä päivän aikana Marttilaan. Kävelyosuus alkoi ennen Koski Tl:n kuntaa. Jonkin verran Kosken jälkeen tie alkoi seurailla Paimionjokea. Joen äärellä kulkeminen oli tässä vaiheessa matkaa tervetullut uusi elementti, etenkin kun olimme jo eilen menettäneet ne kilometripylväät!
Kulkija Härkätiellä.
Hiukan ennen Marttilaa alkoi tuntua, että päivän kävely oli tässä. Viimeiset kilometrit taitoimme auton kyydissä. Marttilassa vierailimme pikaisesti kirjastossa, mikä sopi mainiosti kirjavaelluksen henkeen. Olemmehan matkalla opin ja kirjojen tähden! Kirjaston vieressä on myös paikallinen kotiseutumuseo – siellä piti myös piipahtaa. Museo esittelee muun muassa Härkätien historiaa.
Kiesit Marttilan museossa.
Marttilasta on suoraa nykytietä matkaa Turkuun noin 40 kilometriä. Meidän vauhdillamme tähän matkaan kuluisi vielä kaksi päivää. Kirjavaelluksen on kuitenkin tarkoitus päättyä jo huomenna, joten joudumme jälleen oikomaan. Todistetuksi on jo tullut, ettemme pysy Sjögrenin vauhdissa. Päivä päivältä hänen suorituksensa tuntuu (jaloissa) yhä kunnioitettavammalta.
Aika todellakin tuntuu kulkevan eri tahtiin täällä tien päällä. Vaikka vastaan tuleekin autoja, me kävelijät kuljemme kuin omassa ajassamme. Me tunnemme tien aivan toisella tavalla kuin ohi vilahtavat autoilijat: Toivoisimme lisää hiekkaosuuksia. Leveämpiä pientareita. Autoilta hiukan hidastamista kävelijän tullessa vastaan.
Kävelijän ajanlaskussa minuuteilla ei ole juuri merkitystä. Olemme laskeneet etenemistä tien varren kilometripylväistä. Niistä on tullut kuin seuralaisia ja kannustajia – taas on yksi viipale taivallettu! Jossain vaiheessa ne vain katosivat. Tuntui että rytmi hävisi. Olemme myös pohtineet sitä, auttaisiko laulaminen rytmittämään kulkemista. Emme ole toistaiseksi kokeilleet.
Kolmas päivä alkoi Portaan kylästä. Ennen matkaan lähtöä saimme yllätykseksi opastuksen Portaan monivaiheiseen historiaan paikallishistoriaan perehtyneeltä oppaalta Seppo Kujalalta. Suuri kiitos tästä! Keskiviikkona kävelyjoukkoon liittyi Heidi. Matkasimme tänään siis kolmisin. Portaasta kuljettiin Härkätietä jalan Eerikkilän urheiluopistolle, sieltä autokyydillä Letkuun ja jälleen kävellen kohti Someroa. Lähelle Someroa kuljimmekin, kunnes turvauduimme auton apuun. Kävelykilometrejä kertyi jälleen 20. Tiedostamme olevamme paljon jäljessä Sjögrenin vauhdista. Mutta kuljemme silti kaiken aikaa lähemmäs määränpäätä.
Tänään tavoitteena oli edetä Härkätielle ja kokeilla pidempää kävelytaivalta. Kävelyseuraksi saapui tutkimusprojektin jäsen Ulla. Aloitimme kävelyn kolmisen kilometriä ennen Renkoa, ja saavuimme kevein jaloin Pyhän Jaakon kirkolle. Kirkon lisäksi vierailimme paikallisessa Härkätien museossa. Tästä matka jatkui Mustialantielle ja pienen siirtymän jälkeen Nummenkylän tienoille Renko-Porras -tielle.
Rengon kirkolle ehdittiin jo aamupäivän puolella.
Sää oli mainio kävelylle ja tie hiljainen. Tällä osuudella ei juuri liikkunut muita. Tunsimme pääsevämme kävelyn rytmiin. Lietsan kohdalla huomasimme viitoitetun rauniotien pätkän, pienen osuuden, jossa sai tuntumaa menneen aikakauden tienpohjaan. Tie oli viehättävä ja se kannattaa kulkea jos näillä seuduilla liikkuu.
Härkätie kulkee monin paikoin hyvin metsäisissä maisemissa. Asutusta tuli museotien osuudella vastaan harvakseltaan. Tien pientareilla tuoksuivat kielot, toisinaan syreenit. Sjögren on raahustanut aikanaan eteenpäin varsin toisenlaisessa säässä, sillä hän kulki matkansa lokakuussa.
Portaan kylää lähestyttäessä kilometrit alkoivat hiljalleen tuntua jaloissa. Loppumatkasta oikaisimme autokyydillä ja saavuimme majapaikkaamme Portaan nahkurinverstaalle. Kävelykilometrejä kertyi tänään hiukan vajaat 20. Nahkurinverstaalla saimme ruokaa ja pääsimme saunaan. Yöpymispaikkanamme on verstaan työntekijöiden entiset tilat. Huomenna matka jatkuu ja tarkoitus on edetä kohti Someroa.
Tänään matka viimein alkoi. Heräsin aamulla Kausalassa käen kukuntaan ja rapsuttelin hevosen korvallista yöpymispaikkani pihapiirissä. Sjögren ja isänsä taivalsivat aikanaan Iitistä Turkuun hevosen vierellä, joten hevostilalla yöpyminen tuntui sopivan teemaan.
Varsinaisen matkan aloituspisteenä toimi Sitikkalan tienhaara – juuri Sitikkalasta Sjögrenin matka kohti Turkua aikanaan alkoi. Sain saattajiksi Sjögrenin seuran mainiota väkeä sekä vielä vahvistuksen Iitin kotiseutuyhdistyksestä. Sjögrenin matkan hengessä sain myös kirjan kuljetettavaksi Turkuun. Lisää siitä kun tehtäväni on suoritettu!
Matkan alkupiste Sitikkalan tienhaarassa. Kuva: Pekka Ahokas
Lähdimme matkaan maltillisella tavoitteella; tarkoituksena oli hakea tuntumaa kävelemiseen kulkemalla Uusikylän suuntaan pieniä kävelyosuuksia sekä autokyytiä yhdistellen. Reitiksi löytyi todella miellyttävä ulkoilureitti harjumaisemissa.
Uusikylän jälkeen ohitimme Sjögrenin etapit Villähteen, Sitikkalan ja Hämeenkosken autolla. Jahkolassa poikkesimme isolta tieltä vanhan Viipurintien varteen ja kuvittelimme, miten Sjögrenin reitti on aikanaan kulkenut tällä seudulla samaan tapaan kuin nykyäänkin maatilojen halki mutkitellen. Kahdessa päivässä Anders Johan, isä-Sjögren ja hevonen kulkivat Iitistä tänne saakka – kunnioitettava suoritus!
Pätkä vanhaa Viipurintietä.
Jahkolan jälkeen suunnistimme Lammin vanhalle kirkolle vaikka Sjögren ei kirkon kautta aikanaan kulkenutkaan. Lammin kohdalla Viipurintiellä oli kaksi linjausta, joista vain toinen kulki Lammin kautta. Kirkolla tapasimme paikallisen kotiseutuyhdistyksen väkeä ja saimme lisätietoa siitä, mistä vanhoja tieosuuksia voisi koittaa havainnoida. Lammilta iittiläiset kääntyivät kotimatkalle ja oma matkani jatkui kohti Hämeenlinnaa.
Lammin keskiaikainen kirkko.
Sjögren saapui aikanaan Hämeenlinnaan kolmessa päivässä. Nyt kun reittiä Iitistä Hämeenlinnaan seuraili suurimmaksi osaksi autosta käsin, tuntuu kävelyvauhti hurjalta. Siitäkin huolimatta, että Sjögren saattoi silloin tällöin istua hetken opiskelutoverinsa rattaiden kyydissä.
Hämeenlinnaan päästyäni tiedän, että oman vaelluksemme kävelyosuus on vasta alkamassa. Huomenna on tarkoitus suunnata Renkoon ja Härkätielle. Lämmin kiitos Sjögrenin seuralle sekä Iitin kotiseutuyhdistykselle matkaan saattamisesta! Erityiskiitos Marjalle kirjasta, Ritvalle kuljetusavusta sekä Jaakolle ja Pekalle kävelyseurasta! Kirjavaellus jatkuu!
