Avainsana: Turku

Purjekangasta, kauppiaita ja villasukkia eli muutama muistuma Turun laivaväylän varrelta

1800-luvun alun Suomen kirjakulttuuria tarkasteleva Sanojen liike -hanke tuli tänä vuonna virallisesti päätökseensä, kun sen aikana työstetty Kirjojen kaipuu -teos julkaistiin alkukeväästä 2024. Sanojen liike kuitenkin jatkuu, ja useammat tutkimusprojektin aikana muotoutuneet ajatukset etsivät vielä tietään toteutuksen asteelle.

Yksi niistä henkilöistä, joka on kulkenut projektin mukana alusta saakka, on kirjakauppias Friedrich Anton Meyer. Hänestä tuli oikeastaan huomattavasti keskeisempi osa tutkimusprojektiamme, kuin osasimme hankkeen alkuvaiheessa hahmottaa. Ainakin itselleni Meyer kuuluu myös niihin tutkimuskohteisiin, joita on hiukan haikea hyvästellä projektin päättyessä.

Kuljetaan vielä parin sadan vuoden takaiseen Turkuun Herrainkulman (Herrekanten) kortteliin, josta Meyer osti vuonna 1820 itselleen tilat kirjakaupalleen Kuningattaren jokikadun varrelta suolamakasiinin ja buldaanitehtaan vierestä (nyk. Läntinen Rantakatu 27). Tällä kertaa ei kuitenkaan astuta sisään kirjakauppaan vaan pysähdytään sen naapuriin buldaani- eli purjekangastehtaan luo. Tehtaan historia oli alkanut jo nelisenkymmentä vuotta ennen Meyerin ilmestymistä kirjoineen sen viereen.

Purjekangastehdas oli yksi Jacob Bremerin (1711-1785) monista yrityksistä, ja sen toiminta oli käynnistynyt 1780-luvun alussa. Västeråsissa syntynyt Bremer oli aloittanut menestyksekkään liikemiesuransa Turussa kauppa-apulaisena. Vuosikymmenten saatossa hänestä tuli teollisuusyrittäjä ja suurkauppias, jolla oli bisneksiä sokeritehtaasta silkkikutomoon ja joka varusti kaukopurjehdukseen suunnattuja purjelaivoja. Bremer ehti myös pyörittää Turun akatemian kirjapainoa yhdessä Johan Christopher Frenckellin (vanhimman) kanssa – yhteistyöstä tuli tosin kovin riitaista.

Kun Bremerin varustamat laivat toivat Turkuun esimerkiksi suolaa, viinejä tai mausteita, alukset jäivät Hirvensaloon kuuluneelle niemelle, Pikisaareen (Beckholmen), mistä lasti toimitettiin eteenpäin kaupunkiin pienemmillä veneillä. Alueella oli toiminut tervakaupan lastauspaikka jo 1600-luvulla, mutta 1700-luvun kuluessa Pikisaari kasvoi merenkulun ympärillä toimivaksi ja siitä eläneeksi yhteisökseen. Pikisaari ei oikeastaan ollut osa Turkua, sillä Hirvensalo kuului vuoteen 1944 saakka Maarian kuntaan. Satamaksi kasvanut laivojen lastauspaikka Pikisaaressa oli kuitenkin Turun kaupungin hallinnassa – sataman omistusoikeudesta tosin käytiin kiistaa kaupungin ja Arolan ratsutilan (säterin) välillä 1700-luvun lopulla. Satamansa vuoksi Pikisaaren historia nivoutuu osaksi Turun historiaa jo kauan ennen alueen virallista liittämistä kaupunkiin. Pieni Hirvensalon niemi on ollut kaupungin ulkomaanyhteyksille täysin oleellinen, sillä vesitse liikkuneen tavaran lisäksi myös ihmiset ovat kulkeneet Turkuun ja Turusta juuri Pikisaaren kautta. Viivytään siksi hetki tämän niemen tuntumassa Bremer(ien) aikakaudella.

Turun linna ympäristöineen Kakolanmäeltä katsottuna. C. F. von Kügelgenin teos vuodelta 1818. Turun museokeskus.

Koska Jacob Bremer rahoitti akatemian kirjapainoa 1760-luvulta lähtien, ulottui hänen toimialansa myös painotoimintaan. Näin ollen hänen rahansa edesauttoivat kaupungin – ja koko Suomen alueen – ensimmäisen sanomalehden julkaisutyössä. Lehti oli nimeltään Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, julkaisuvuosi 1771. Lehden tekijöitä olivat muiden muassa Henrik Gabriel Porthan ja Pehr Kalm. Toimitustyöhön ryhtyessään Porthan ei vielä ollut kaunopuheisuuden eli latinan professori mutta saman aineen dosentti Turun akatemiassa. Kalm puolestaan oli jo pitkän uran tehnyt taloustieteilijä ja luonnontutkija, joka piti Tidningar-lehdessä omaa sääpalstaansa. Kyse ei ollut sääennusteista vaan kaupungin ja sen ympäristön säätilojen mittaustulosten julkaisemisesta. Lehden ensimmäisen julkaisuvuoden kääntyessä kohti loppuaan julkaistiin joulukuun 16. päivän numerossa säätietoja päättyneeltä marraskuulta 1771. Näiden tietojen mukaan sää oli ollut kaupungissa vaihtelevaa. Lämpimimmillään yhdeksän lämpöastetta, kylmimpänä päivänä puolestaan 14 ja puoli astetta pakkasta. Aurajoki sai ensimmäisen kerran jääpeitteen kuun 9. päivänä mutta tuo jää suli pian. Seuraavan kerran joki jäätyi marraskuun 20. päivä. Neljä päivää myöhemmin joki jäätyi jo kaupungin (ainoan) sillan alta sekä linnanlahdelta Pikisaareen asti. Revontulet näkyivät kaupungin yllä illalla 13. marraskuuta.

Meren jäätyminen merkitsi laivaliikenteen pysähtymistä talvikaudeksi. Kauppalaivat purjehtivat seuraavan kerran vasta keväällä. Posti toki kulki läpi vuoden, tosin talviaikaan hiukan hitaammin etenkin kelirikon aikaan. Postireitti Tukholman suunnasta Turkuun kulki Ahvenanmaan saariston halki. Ruotsin valtakunnan postinkulku perustui postitalonpoikien velvollisuuteen kuljettaa postia olosuhteista riippumatta postiveneillä, reen kyydissä – mikä nyt milloinkin oli tehokkain tapa liikkua. Mutta Bremerin omistamat suuret laivat odottivat talviaikaan kevättä, tai ehkä ne seilasivat jossain kaukana merillä, jotka eivät milloinkaan jäätyneet. Bremerin varustama laiva nimittäin seilasi aina Haitissa saakka.

Ei elämä täysin pysähtynyt Pikisaaren alueellakaan talvikaudeksi. Vuonna 1783 joku ainakin kävi maaliskuun alussa hukkaamassa parin mustaraidallisia villasukkia jossain Pikisaaren ja kaupungin välillä. Sukat olivat sen verran arvokkaat, että omistaja peräänkuulutti hukattuja sukkiaan sanomalehdessä. Lehti oli lyhytaikaiseksi jäänyt julkaisu Angenäma Sjelfswåld (kyllä, lehti todella oli tämänniminen). 

Kun Jacob Bremer siirtyi pitkän ja menestyksekkään uransa päätteeksi ajasta iäisyyteen, jatkoi hänen leskensä Ulrika Fredrika puolisonsa bisneksiä niin ikään tuottoisasti. Bremerillä oli kahdesta avioliitosta myös liuta lapsia. Poikien elämää ohjattiin jatkamaan kauppiassuvun työtä ja kauppiaina he toimivatkin mutta eivät samalla menestyksellä kuin aikaisempi sukupolvi. Pojista nuorin, Carl Fredrik (s. 1770), opiskeli Göttingenissä ja perehtyi liiketoiminnan käytäntöihin myös tekemällä vierailuja useisiin Manner-Euroopan ja Brittein saarten teollisuuskohteisiin. Vierailut toteutuivat Bremerin tekemän pitkän Euroopan kiertomatkan aikana vuosina 1795-1796. Matkakumppaninaan hänellä oli Frans Michael Franzén, joka piti matkasta yksityiskohtaista päiväkirjaa. Kaksikon seikkailu alkoi toukokuussa 1795 Pikisaaren satamasta, jossa he nousivat Tanskaan suuntaavan kauppalaivan kyytiin. Matka tosin alkoi hitaanlaisesti, sillä laiva odotti sopivaa tuulta pidemmän aikaa.

1800-luvun alussa laiva vei tuolloin jo perheellisen Carl Fredrik Bremerin pysyvästi pois Suomen puolelta Tukholmaan. Isä-Bremerin aikanaan omistama purjekangastehdas purettiin Turun katukuvasta vuonna 1844. Suolamakasiini ja Meyerin kauppapuotina toiminut rakennus ovat yhä paikallaan. Pikisaaren sataman jäänteitä on niin ikään jäljellä niemen rannassa, jossa nykyiset Ruotsinlaivat ohittavat ne joka aamu ja ilta, oli tuulta tahi ei.

Tekstin pääkuvana J. J. Reinbergin litografia (1852); näkymä linnalle, jonka takana Hirvensalon ja Ruissalon välissä kulkevaa laivaväylää. Åbo Akademin kuvakokoelmat.

Kirjallisuutta:

Haggrén, Georg: Bremer, Jacob. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 20.12.2024)

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, sanoma- ja aikakauslehdet.

Laine, Tuija: Frenckell, Johan Christopher. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 20.12.2024)

Rantala, Heli, Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus, 2020.

Saarinen, Samuli, Herrainkulma. Turun VII kaupunginosan korttelien 2, 3 ja 36 maankäytön rakennushistoriaselvitys. Turku: Turun kaupunki, 2017 https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/herrainkulma_rakennushistoriaselvitys.pdf

Lukemisen yhteisöllisyydestä 1800-luvun alun Turussa

Projektimme tutkija Jukka Sarjala kirjoittaa tuoreessa Historisk Tidskrift för Finland -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissaan kirjaharrastusten ja lukemisen tärkeästä ulottuvuudesta: ihmisiä yhteen saattavasta voimasta.

Ruotsinkielinen artikkeli ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet” käsittelee sivistyneistön ja ylioppilaiden kirjaharrastuksia Turussa 1800-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä, jolloin kirjavälitys kasvoi kaupungissa voimakkaasti kansainvälisten kauppasuhteiden ansiosta. Tarkastelu keskittyy kirjojen ja kirjallisuuden sosiaaliseen ja aineelliseen vaikuttavuuteen. Millaista vuorovaikutusta painotuotteet – tässä tapauksessa kirjat, periodijulkaisut ja sanomalehdet – loivat niiden käyttäjien keskuudessa? Millaisia pysyvämpiä toiminnan muotoja tästä vuorovaikutuksesta rakentui? Kohteina ovat Turun lukuseura (Läsesällskapet i Åbo) ja Turun romantiikkaa (Åboromantiken) edustanut opiskelijaverkosto.

Lukuseura oli kaupungin yliopisto- ja virkamiespiirien kylkeen luotu kirjallinen laajentuma, joka ensin lukukabinettina ja sitten lainakirjastona ylläpiti ja rikasti paikkakunnan eliitin yhteisyyden tunnetta. Ruotsin kirjallisen elämän jännitteistä kiinnostuneille Turun romantikoille taas lukuhalulla ja tunnesiteitä luoneilla yhteisillä lukutuokioilla oli suuri merkitys. Artikkelin tärkeimpiä tuloksia on, että kirjojen, lehtien ja niiden lukemisen ympärille rakentuneet sosiaaliset muodostelmat olivat 1800-luvun alun Turussa sukupolvisidonnaisia. Romaaneja ja matkakirjoja lukivat niin vanhemmat kuin nuoremmat, mutta ikäryhmillä oli tässä toiminnassa eri kontekstit. Turun romantikkojen osalta kirjaharrastukset johtivat muutamien vuosien kuluessa verkostomaiseen yhteistoimintaan usealla alalla.

Artikkelin tiedot: Jukka Sarjala, ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet”. Historisk Tidskrift för Finland 1/2022 (årg. 107) s. 36–67.

Ihmisten ja sanojen liikettä tutkimassa

Kirjallinen kulttuuri ei ole ainoastaan sanoja paperilla tai kokoelmiin luetteloitavia niteitä. Se on monin tavoin myös liikettä ja vuorovaikutusta. Se on tiedon liikkumista tai erilaisten kirjallisten vaikutteiden ja mallien siirtymistä ja omaksumista mutta myös hyvin konkreettista, materiaalista liikettä: kirjojen kuljetusta paikasta toiseen, niiden kokoamista ja säilytystä – sekä tietysti myös myymistä ja vaihtamista. Tai kirjallisesti aktiivisten ihmisten liikkumista ja heidän tieto-taitonsa siirtymistä eri ympäristöihin. 

Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -verkkolehden tuoreessa teemanumerossa projektimme tutkijat tarkastelevat liikkumisen tematiikkaa erityisesti kirjallisesti aktiivisten ihmisten ja materian (kirjojen) liikkeiden näkökulmista. Tutkimusartikkelit keskittyvät 1800-luvun alun Suomeen, mutta tutkimuskohteena olevat ilmiöt ymmärretään lähtökohtaisesti Suomea laajemmissa yhteyksissä. Huomio kohdistuu erityisesti Vanhan Suomen alueeseen sekä itäisemmän Suomen ja Turun väliseen liikkeeseen.

Ulla Ijäksen artikkelin keskiössä on esinelähtöinen näkökulma kirjojen liikkumiseen. Mistä ja miten kirjat käytännössä liikkuivat itäsuomalaisten keräilijöiden kokoelmiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa? Artikkelissa kirjat käsitetään ”liikkuvana tiedon materiaalisena käyttöliittymänä”. Mitä tämä tarkoittaa, siitä voi lukea lisää Ullan artikkelista!

Heidi Hakkarainen tarkastelee omassa artikkelissaan Viipurissa 1800-luvun alussa ilmestyneen saksankielisen sanomalehden ilmoitusmateriaalin tarjoamaa tietoa ihmisten liikkeistä itäisen Suomen alueella. Huomio keskittyy oppineiden liikkumiseen, johon sanomalehtiaineisto tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Muun muassa liikkuvat kotiopettajat ja kieltenopettajat julkaisivat lehdessä omia ilmoituksiaan. Viipurissa oleskeli myös useita tanssiopettajia, joiden repertuaariin kuuluivat niin gavotti kuin masurkka, tai erilaiset ranskalaiset ja ruotsalaiset tanssit.    

Heli Rantalan artikkelissa matkataan jalkapatikassa Iitistä Turkuun Anders Johan Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen avulla. Sjögren aloitti yliopisto-opinnot Turussa syksyllä 1813 ja saapui kaupunkiin isänsä saattamana kävellen. Artikkelissa tarkastelussa ovat myös Sjögrenin arkiset kaupunkikävelyt 1810-luvun Turussa.

Tutkimusartikkeleiden lisäksi teemanumero tarjoaa myös kaksi mielenkiintoista katsausartikkelia. Näistä ensimmäisessä Sanojen liike -projektin jäsen Janne Tunturi esittelee Kreikan vapaussotana tunnetun vallankumousliikehdinnän uusia tulkintoja. Vallankumous puhkesi vuonna 1821, ja sen tapahtumia seurattiin sanomalehtien välityksellä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Teemanumeron toisessa katsauksessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Skurnik esittelee kansainvälisen karttatutkimuksen näkökulmia ja erityisesti kysymystä liikkuvista kartoista.   

Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa Ennen ja nyt -lehden verkkosivuilla, josta teemanumeromme ”Materian, tiedon ja ihmisten matkassa” löytyy: https://journal.fi/ennenjanyt/issue/view/8136 

Kirjakauppias Friedrich Anton Meyer 250 vuotta

18. maaliskuuta 1771 – siis tasan 250 vuotta sitten – syntyi henkilö, jonka elämänvaiheet kytkeytyvät oleellisella tavalla tutkimusprojektimme teemoihin. Tämä henkilö tunnetaan useammalla nimellä – silti tietomme hänen vaiheistaan ovat vaillinaiset. Kovin moni ei ole edes kuullut Friedrich Anton Meyerista. Tämän vuoksi onkin syytä viettää hänen syntymäpäiväänsä kirjoittamalla hänestä muutama rivi.

Huhti-toukokuun vaihteessa 1814 Leipzigissa järjestettiin kirjamessut, jotka monelle osallistujalle merkitsivät uuden aikakauden  alkua. Vain puolta vuotta aiemmin kaupungin lähettyvillä oli käyty taistelu, joka oli päättänyt Napoleonin Ranskan vallan ajan Saksassa. Tuona aikana myös kirjamarkkinoita oli rajoitettu. Nyt saksalaiset kustantajat kerääntyivät perinteisille messuille, joiden luettelossa oli paljon vuosina 1813-1814 painettuja kirjoja. Saksalainen ja latinankielinen kirjallisuus olivat näkyvästi esillä, ranska oli menettänyt asemaansa Napoleonin tappion myötä. 


Leipzigin kevääseen lähti myös turkulainen kirjayrittäjä Friedrich Anton Meyer. Matka Saksaan oli Meyerille hyvin tuttu. Hän oli syntynyt Mecklenburgin Samuel Levinin perheeseen, muuttanut sen mukana Tukholmaan, mutta palannut sitten opiskelemaan lääketiedettä Königsbergin yliopistoon.  Tässä vaiheessa F. A. Meyer oli vielä Meijer Levin, sillä hän ei ollut saksalaistanut nimeään. Levinin tulon Turkuun vuonna 1799 huomioi myös Henrik Gabriel Porthan, joka muiden akatemian vaikuttajien kanssa joutui pohtimaan sitä, voisiko juutalaiselle antaa kuninkaalliseen akatemian opiskeluoikeuden. Meyer pääsi opiskelemaan ja otti heti paikkansa myös Turun seurapiireissä.

Meijer Levin ehti Königsbergissä seurata myös aikakauden kuuluisuuden Immanuel Kantin luentoja. Kuvassa Kantin kotitalo. Wikimedia commons.

Meyer näyttää olleen uudessa asuinkaupungissaan heti toimelias. Opintojen etenemisestä akatemiassa ei tosin ole tietoja mutta muulla saralla hän oli sitäkin aktiivisempi. Jo tammikuussa 1800 hän esiintyi Turun Soitannollisen Seuran vuosipäivän konsertissa laulajana. Seura oli perustettu vuosikymmen aikaisemmin silloisen kuninkaan Kustaa III:n syntymäpäivänä eli 24. tammikuuta. Varsin pian Meyerin nimi toistuu myös erilaisten kirjallisten harrastusten yhteydessä. Meyer muun muassa perusti kaupunkiin varhaisen lainakirjaston. Varsinaista kirjastolaitosta ei tuohon aikaan ollut vielä olemassa – erilaisia lukuseuroja kylläkin – joten Meyerin hanke on ollut aikakauden Suomessa melko ainutlaatuinen. Vuodesta 1802 lähtien Meyer toimi myös Turun akatemian saksan kielen opettajana. 

Lainakirjaston perustaminen oli luonteva ratkaisu yritteliäälle Meyerille. 1700-luvun aikana kirjoista oli tullut merkittävä sosiaalisen kanssakäymisen innoittaja: niitä luettiin yksin tai yhdessä, niistä keskusteltiin ja niiden saannin helpottamiseksi syntyi erilaisia yhdistyksiä. Kirjoista tuli tärkeä osa oppineiden ja kaupunkien ylemmän keskiluokan yhteisöllistä elämää. Samaan aikaan kirjat olivat tuottoisa kauppatava, joiden tuontiin ja myyntiin osallistuivat monenlaiset yrittäjät. Jopa Turun menestynein kauppias Abraham Kingelin myi myös kirjoja, joita hän oli todennäköisesti hankkinut muun luksusmateriaalin ohessa Euroopasta.

Friedrich Anton Meyerin kirjat oli tarkoitettu kuitenkin pääosin sekä Akatemian piirissä olleille ihmisille Turussa että muualla Suomessa asuneelle ylemmälle keskiluokalle. Vaikka kirjamessujen merkitys kasvoi ja pikapainokoneen keksimisen myötä kirjojen tuotanto nopeutui, Meyerin aikana kirjoja hankkivat ja lukivat vielä harvat. Eurooppalainen kirjakulttuuri teollistui pian hänen kuolemansa jälkeen, 1830-1850-luvuilla, kun tuotanto moninkertaistui ja lukutaitoisten määrä kasvoi nopeasti. Myös Suomessa kustannustoiminta muuttui Krimin sodan jälkeen. Näin Meyerin sukupolvesta tuli kirjakaupan kansainvälistymisestä huolimatta lopulta varsin nopeasti vanhan maailman edustaja. 

Viralliset kirjakauppaoikeudet Meyer sai vuonna 1813 mutta kauppapuotinsa hän avasi Turussa vasta Leipzigiin suuntautuneen matkan jälkeen. Meyer herätteli kaupunkilaisten kiinnostusta uutta kirjapuotia kohtaan toimittamalla Saksasta käsin mainosmateriaalia Åbo Allmänna Tidning -lehteen. Hänen kauttaan tulisi pian saataville ei ainoastaan saksalaisten, vaan myös ranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten kustantajien teoksia edulliseen hintaan! Kaupassa myytiin toki paljon muutakin kuin ainoastaan kirjoja; valikoimassa oli muun muassa nuotteja, kuparipiirroksia ja karttoja. Erityisesti akateemisen väen keskuudessa Meyer oli tärkeä kontakti, jonka puodissa käytiin tekemässä kirjatilauksia – tai vain haaveilemassa siitä, mitä kaikkea Meyerin kautta oli luettavaksi tarjolla.  

Meyerin kauppa toimi Turussa aina kaupungin suurpaloon saakka. 1820-luvun mittaan hänellä alkoi kuitenkin olla vaikeuksia, sillä muutkin kauppiaat olivat vikkeliä solmimaan yhteyksiä ulkomaille ja kilpailemaan hinnoilla. Jyrki Hakapää on käsitellyt tätä kirjakauppiaiden välistä kilpailua väitöskirjassaan Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860 (2008). Turun palon jälkeen Meyer muutti monen muun tavoin Helsinkiin ja jatkoi siellä toimintaansa kirjakauppiaana ja lainakirjaston pitäjänä. Tässä vaiheessa hän oli kuitenkin jo menettänyt erityisasemansa kansainvälisiä kirjavirtoja Suomeen ohjaavana kauppiaana. Marraskuussa 1831 Meyer kuoli viimeiseksi kotikaupungikseen jääneessä Helsingissä 60-vuotiaana. 

Kuuntele lisää Levin-Meyerista hankkeen podcastissa.

Teksti: Janne Tunturi ja Heli Rantala

Tutkimus Turun romantiikasta ilmestynyt

Suotuisten olosuhteiden ansiosta projektimme on ottanut tutkimustulostensa esittelyssä varaslähdön. Jukka Sarjalan monografia Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana kesäkuussa 2020. Se on valmistunut osana akatemiaprofessori Hannu Salmen johtamaa projektia ”Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa” ja käsittelee kohdittain myös hankkeemme teemaa, kirjallisia yhteisöjä ja aikakauden medioita. Uuden teoksen pääpaino on Keisarillisen Turun yliopiston ylioppilaiden ja nuorten maisterien aatteellisessa yhteistoiminnassa ja siitä muodostuneen verkoston tarkastelussa. Suomalaisesta varhaisromantiikasta on kirjoitettu kyllä aiemminkin, mutta kirja on aiheen ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys. Tutkimus valottaa nuorison liikehdinnän kansainvälisiä ja ylirajaisia yhteyksiä, esittelee Turun romantikkojen ruotsalaiset esikuvat ja näiden kanssa syntyneet kontaktit ja kuorii aiheesta metodologisen nationalismin tuomaa painolastia.

Useat tulevista Turun romantikoista tutustuivat toisiinsa Porvoon kymnaasissa, jossa he harrastivat romaanien lukua ja etsivät käsiinsä ruotsalaisten romantikkojen lehtiä ja kirjallisia albumeja. Tämä harrastus syveni kymnaasilaisten aloitettua yliopisto-opintonsa Turussa. Werner Söderhjelm kirjoitti jo 1800-luvun lopulla turkulaisnuorten lukuvimmasta. Innokas kirjallisuuteen paneutuminen synnytti pieniä lukupiirejä, jotka muutamien vuosien kuluessa johtivat kirjallisen Selma-seuran perustamiseen 1810-luvun puolimaissa. Siitä taas parin vuoden kuluttua alkoi Turun romantikkojen oma julkaisutoiminta Aura-albumin (1817–1818) ja useiden sanoma- tai viikkolehtien parissa (Mnemosyne, Turun Wiikko-Sanomat, Åbo Morgonblad). Kirjat ja kirjaharrastukset toimivat yhteenkokoavina tekijöinä, ystävyys- ja yhteistyösuhteiden rakennusaineksina. Ilmiön taustalla oli kirjatuotannon ja ‑välityksen kasvu erityisesti Saksassa, romantiikan kotimaassa. Tunnettuja bibliofiileja Turun romantikoista olivat varsinkin Anders Johan Sjögren ja Carl Axel Gottlund, jotka saattoivat laittaa viimeiset rahansa löytämiinsä kirjoihin. Vuosia jatkunutta kirjavälitystä harjoitti puolestaan Turun romantiikan ”haaveilijapommi” Adolf Ivar Arwidsson.

Kirjoja ja kirjallisuutta on tutkittu merkitysten muodostumisen alustoina ja kokemusten synnyttäjinä, kauppatavarana ja konkreettisina fyysisinä esineinä, mutta vähemmän huomiota on kiinnitetty kirjoihin aktiivisina materiaalisina toimijoina. Ne saivat ainakin oppineiston jäsenet toimeliaiksi, näkemään vaivaa ja solmimaan kontakteja. Tämä ulottuvuus on projektimme keskeisiä aiheita, ja Turun romantikkojen yhteisöllisyys tarjoaa sen tarkasteluun myös jatkossa hyvät mahdollisuudet.

Teksti: Jukka Sarjala