Mistä Anton Ulrik Rönnholm ja perhepiiri olisivat voineet ostaa kirjoja? Savonlinnan ja Lappeenrannan kirjakaupat 1800-luvun puolivälin tienoilla

Kirjoittaja: Ulla Ijäs

Sanojen liike ja tiedon paikat -hankkeessa olen tutkinut Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin (1778–1861) kirjakokoelmaa. Tässä kokoelmassa on noin sata nidettä. Osan hankintapaikka voidaan jäljittää, mutta ei suinkaan kaikkien. Tässä blogitekstissä pohdin millaisia kirjanostomahdollisuuksia Rönnholmilla olisi ollut lähiseuduilla. Sanojen liike ja tiedon paikat -hanke keskittyy 1800-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin. Näinä aikoina Suomessa ei ollut kuin muutamia kirjakauppoja. Varsinainen kirjakauppojen perustamisaalto pyyhkäisi Suomen yli 1850-luvulla. Näistä varhaisista kirjakaupoista moni perustui kuitenkin sille työlle ja niille verkostoille, joita oli syntynyt 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Blogitekstissä en käsittele viipurilaisia kirjakauppoja, joita hankkeessamme tutkii tarkemmin Heidi Hakkarainen. Blogiteksti on innoittunut Kaarlo Wirilanderin klassikoteoksesta Herrasväkeä – Suomen säätyläistö 1721–1870 (Wirilander 1974), jossa kirjoittaja korostaa suku- ja säätyverkostojen merkitystä yhteiskunnallisen kehityksen mahdollistajana. 

Anton Ulrik Rönnholm valittiin Parikkalan kirkkoherraksi 1819. Nuori pastori avioitui pian ja perhe kasvoi kuudella lapsella. Parikkala oli kaukana kirjallisista keskuksista, joskin Viipuriin ja Pietariinkin matkustettiin paikkakunnalta säännöllisesti työn ja kaupankäynnin takia. Paikkakunnalla ei kuitenkaan ollut kirjakauppaa, eikä sellaista ollut Rönnholmin kotikaupungissa Haminassakaan. Lähin kirjakauppa löytyi 1850-luvulle asti Viipurista. Vuosisadan puolivälissä kirjakauppoja perustettiin Haminaan, Lappeenrantaan, Käkisalmeen, Savonlinnaan, Joensuuhun ja Sortavalaan. Rönnholmille maantieteellisesti ja sukuyhteydenkin takia lähinnä sijaitsi Savonlinnan kirjakauppa (boklåda), jonka perusti Petter Wenell (1815–1883) vuonna 1850. Tämä Wenellin kirjakauppa oli toiminnassa kahdeksan vuotta, jolloin se siirtyi Niklas Gulinin haltuun. (Kurimo ja Kukkonen; Hakapää 2008, 363) Voi olettaa, että Rönnholm Savonlinnassa käydessään – olihan perheellä sukusiteitä kaupunkiin – ei voinut välttää kiusausta vierailla Wenellin boklådassa ja vertailla kokemaansa vaikkapa Tarton kirjakauppoihin, joihin oli voinut tutustua opiskeluvuosinaan. Wenellin kirjakauppa ei ollut mikään vaatimaton kirjalaatikko (boklåda), vaikka sitä nimeä siitä käytettiinkin, vaan kaupalla oli oma toimitilansa Wenellien komean empiretyylisen kaupunkitalon päädyssä. Käynti kirjakauppaan oli suoraan Olavintorilta, joka tuolloin oli kaupungin pääasiallinen kaupankäynnin keskus. Wenellin talo oli yksi komeimmista kaupunkitaloista torin laidalla. Siinä oli 13 huonetta ja 11 kaakeliuunia, jotka omalta osaltaan kertovat talon vauraudesta ja näyttävyydestä. (Kurimo ja Kukkonen. Tällä hetkellä talo toimii Oopperajuhlien toimistona. Aiemmin talossa on toiminut posti ja se on toiminut kaupungintalona.)

Wenellin kauppiastalo Savonlinnassa kuvassa keskellä pitkä ja matala puinen talo. Kuva: Museoviraston kuvakokoelma.

Varhaisia suomalaisia kirjakauppoja koskevassa tutkimuksessaan Jyrki Hakapää esittää, että Wenell oli kuopiolaisen kirjakauppias Pietari Josef Väänäsen poika. (Hakapää 2008, 363) Tieto on ilmeisesti peräisin Mikko Saarenheimon Savonlinnan kaupungin historia -teoksesta. (Saarenheimo 1963, 437) Sukuyhteys on kuitenkin virheellinen, sillä Wenellin isä on ilmeisesti toinen Petter Väänänen, joskin oletettavasti samaan kuopiolaiseen herännäisvaikutteiseen sukupiiriin kuuluva. Ilmeisesti isä-Väänänen lähetti poikansa saamaan oppia Porvoon kymnaasiin. Opintien käytyään Petter Wenell toimi lukkarina, Säämingin seurakunnan kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Häntä kuvaillaan kauniiksi, komeaäänikseksi mieheksi, joka oli haaveillut papin urasta. (Vartija 1.11.1920, No 11–12)

Kun Wenell haki kirjakauppaoikeuksia Savonlinnaan, vastusti kaupungin maistraatti sitä. Syynä vastustukseen oli se, että Wenellin ei katsottu kuuluvan kaupungin porvaristoon, sillä hän oli Säämingin lukkari. Kirjakauppaprivilegiot kuitenkin saatiin ja Wenell ilmoitti myyvänsä ”kaikenlaisia kirjoja niin hengellisissä kuin muissakin aineissa ja myös tavallisia koulukirjoja sekä vähin muitakin vieraskielisiä kirjoja.” (Saarenheimo 1963, 437)

Kirjakaupan ohella Wenell vuokrasi Heikinpohjan tilaa Savonlinnan kaupungin läheisyydessä. Ennen kirjakaupan perustamista Wenell oli toiminut Säämingin seurakunnan sunnuntaikoulun opettajana. Lisäksi Wenell yhdessä vaimonsa Aleksandra Arppen kanssa oli pitänyt tyttökoulua, joka toimi Wenellien kodissa Savonlinnassa sisäoppilaitoksen tapaan. Petter Wenell huolehti koulussa matematiikan ja kaunokirjoituksen opetuksesta. Koulun toiminta loppui samoihin aikoihin, kun Wenell perusti kirjakaupan Savonlinnaan. Wenellin toimet Savonlinnassa päätyivät konkurssiin 1872. (Hakapää 2008, 363; Suomalainen virallinen lehti 27.6.1872, No 76. Konkurssia oli hakemassa jo vuonna 1868 Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, joten mahdollisesti konkurssi liittyi kirjakauppaan toimitettuihin kirjoihin, joita Wenell ei ollut pystynyt maksamaan; Vartija 1.11.1920, No 11–12)

Wenellin seuraaja Niklas Gulin (1824–1897) tuli ylioppilaaksi 1843 ja lähti opiskelemaan Moskovaan vuosiksi 1848–1852. Tämän jälkeen hän toimi Savonlinnassa väliaikaisena venäjän kielen opettajana, kunnes vuonna 1858 hankki Wenellin kirjakaupan itselleen. Gulin ei kuitenkaan koskaan ehtinyt hoitaa kirjakauppaansa, sillä hän siirtyi pian kirjakaupan hankittuaan Porvooseen opettajaksi, joten kirjakaupan pyörittäminen jäi Wenellin harteille. Ilmeisesti Gulinilta kirjakauppa siirtyi Edvard Hellmanille, kunnes vuonna 1868 kirjakauppaoikeudet sai Selma Stadius, Rantasalmen tuomiokunnan tuomarin tytär, Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias. (Hakapää 2008, 36; Saarenheimo 1963, 437) Stadiuksen ryhtymisen kauppiaaksi mahdollisti samana vuonna voimaan tullut elinkeinoasetus, joka kumosi aiemmat rajoitukset ja avasi kauppiaan ammatin myös naisille. (Saarenheimo 1963, 168)

Wenell kuului laajaan kuopiolaiseen herännäisyydestä vaikuttuneeseen sukupiiriin ja järjesti Savonlinnan vuosinaan herännäiskokouksia kodissaan. Sukupiiriin kuului myös Petter Wennelin sedän vaimo, Karl Axel Gottlundin sisar. Karl Axel Gottlund taasen oli Sanojen liike -hankeen keskushahmon Anders Johan Sjögrenin tuttava. (Heikinheimo 1933, 295, 298) Tässä sukupiirissä ”Siihen aikaan oli tapana, että sunnuntaina tawallisten kirkonmenojen aikana tuotiin talon kirjasto pirtin pöydälle, päiwän saarna luettiin postillasta ja kukin sai sitten katsella muita pöydällä olewia kirjoja.” (Savo-Karjala 29.8.1890, No 99)

Pietistinen herännäisyys vaikutti rahvaan lukemistapoihin. Pietistitisissä hartauskokouksissa keräännyttiin lukemaan uskonnollisia tekstejä, paikalla saattoi olla ulkopuolinen saarnaaja ja myös naisilla oli oikeus saarnata ja opettaa. Näin kirjallinen kulttuuri ja lukeminen levisivät kansan keskuuteen. Pietisteille lukeminen oli merkittävä osa uskonharjoittamista, sillä lukemalla voi ”vakuuttua oman autuutensa perustasta”, kuten rahvaan lukemista tutkinut Tuija Laine on asian ilmaissut. (Laine 2017, 71–72, 91) Tällaisesta taustasta ponnisti myös Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenell. Tausta näkyy muun muassa Wenellin pyrkimyksissä levittää kirjallisuutta – lähinnä uskonnollisia teoksia – sekä siinä, että hän koulutti myös tyttärensä. Viidestä lapsesta neljästä tuli opettajia, jotka omassa työssään ammensivat uskosta ja toimivat uskonnollisen vakaumuksensa mukaan. (Wenellillä oli viisi lasta. Lapsista Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä Karl Benjamin Wenell (Vaheri) toimivat opettajina tyttö- ja kansakouluissa eri puolilla Suomea.) Pietismistä kehittynyt herätysliike ei rohkaissut ylittämään säätyjen välisiä raja-aitoja, joten rahvaasta nousseelle Petter Wenellille ison kaupunkitalon isännöinti ja lasten nousu opinkäyneeseen säätyyn – tulihan Karl Benjamin -pojasta maisteri – saattoi aiheuttaa ristiriitoja ja arvostelua liiallisesta maallisuudesta. Toisaalta perhepiirissä korostettiin herännäisyyttä körttirahvaan tummalla ja vaatimattomalla asulla, jota myös säätyläistaustainen Aleksandra Arppe kantoi. (Wirilander 1974, 197. Wirilanderin teoksessa on kuvattu Katarina Wihelmina Arppe, Aleksandra Arppen sisar.)  Rönnholmille vierailu herännäislukkarin kirjakaupassa on saattanut olla toisaalta jossain määrin hankalaa, sillä hän pysytteli herännäisyyden ulkopuolella eikä tukenut tällaista uskonnäkemystä, (Juvonen 1996, 359) vaan pohjasi uskontyönsä saksalaisesta valistuksesta ponnistavaan opetukseen, jota oli saanut Tarton yliopistossa.

Samoihin aikoihin, kun Savonlinnan kirjakauppa otti ensiaskeleitaan, perustettiin kirjakauppa myös Lappeenrantaan, joka oli itäsuomalaisille tärkeä markkina- ja kauppapaikka ja jonne Rönnholmin kotiseurakunnastakin matkustettiin markkinamatkoille. Lappeenrannassa Rönnholmin voi olettaa pysähtyneen matkoillaan Viipuriin, jonne hänet vei lääninrovastin tehtävät. Lappeenrannan kirjakaupan perusti Nils Thure Arppe vuonna 1851. Arppe oli raatimies, Lappeenrannan kaupungin kassanhoitaja ja Savonlinnan kirjakauppiaan vaimon Aleksandra Arppen serkun poika, jonka sukujuuret veivät Kiteelle. Arppe oli opiskellut 1830-luvulla Viipurin lukiossa – samaisessa koulussa, jossa Rönnholm oli toiminut yliopettajana ennen papinvirkaansa – mutta kurinpidollisena toimena hänet erotettiin puoleksi vuodeksi vuonna 1834, jonka jälkeen Arppe ei enää palannut opinahjoonsa. (Hornborg och Lundén Cronström 1961, 29, 128) Arppe kytkeytyi itäsuomalaisiin upseeri- ja virkamiessukuihin, joista vähitellen kehkeytyi myös teollisuutta ja kauppaa harjoittaneita yrittäjiä. Arppen tausta oli toisin sanoen hyvin samanlainen kuin Rönnholmin, joka niin ikään liittyi sukutaustaltaan näihin samoihin itäsuomalaisiin upseeri-virkamies-varhainen teollisuudenharjoittaja -sukuihin. 

Jo ennen Arppen kirjakauppaprivilegioita lukkari Fredrik Rehell oli 1830-luvulla välittänyt viipurilaisen Cederwallerin kirjapainon kirjoja lappeenrantalaisille lukijoille. Arppelta kirjakauppaoikeudet siirtyivät muutamien vuosien kuluttua Claes Robert Liliukselle (Kotivuori 2005), joka toimi tuolloin apteekkarina Lappeenrannassa. Todennäköisesti kirjakauppa oli boklåda apteekin nurkassa. Lilius oli apteekkarin poika ja opiskellut Helsingin yksityislyseossa, Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Lilius oli naimisissa kauppias Carl Fredrik Savanderin tyttären kanssa. Savanderit olivat Lappeenrannassa merkittäviä kauppiaita, mutta taloudelliset vaikeudet ajoivat liikkeen lopulta vararikkoon. (Castrén 1957, 111–120) 

Lappeenrannassa boklådaa pitänyt apteekkari Lilius. Kuva: Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto.

Lilius lopetti kirjakauppansa vuonna 1859. Kaupunki oli ilman kirjakauppaa vuoteen 1874, jolloin kansakoulunopettaja Emilia Sohlman (myöhemmin Pelkonen) perusti kirjakaupan kaupunkiin. (Hakapää 2008, 358; Castrén 1957, 244–245) Emilia Pelkosen isä oli Parikkalan maanmittari. Isän kuoltua Emilian äiti avioitui Parikkalan toisen maanmittarin, lehtimies-kirjailija Pietari Hannikaisen kanssa. Emilian äidin kuoltua isäpuoli avioitui Emilia Savanderin kanssa, jonka äiti oli viipurilaisen Cederwallerin kirjanpainajan tytär. (Kiuru 2004, 545–546; Juvonen 1996, 358) Hannikainen toimi Rönnholmin pappeusaikana monissa tärkeissä luottamustehtävissä Parikkalassa. Hannikaisen ja Rönnholmin voi olettaa tunteneen toisensa ja keskustelleen myös kirjallisista kysymyksistä, kuuluivathan he molemmat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. 

Emilia Sohlman ryhmäkuvassa alhaalla oikealla. Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat.

Koulukaupungeista näyttää muodostuneen varhaisia kirjakauppakaupunkeja, olihan koululaisilla tarvetta lukemistolle ja heistä kasvoi kirjakauppojen tulevia asiakkaita. Savonlinnaan ja Lappeenrantaan oli perustettu 1700-luvun loppupuolella Venäjän keisarinna Katariina II:n koulu-uudistuksen myötä alkeiskoulu pojille ja tytöille. Savonlinnassa aloitti Rönnholmnkin opettajantaivaltaan tultuaan takaisin Tarton yliopistosta 1805. Koulut, joissa opetus annettiin saksan kielellä, eivät kerännyt kovinkaan suurta oppilasjoukkoa ja Lappeenrannan tyttökoulu lakkasi toimintansa vuonna 1815. Kirjakaupan perustamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tienoilla koulutuskysymys nousi uudelleen keskusteluun vuonna 1841 annetun kouluasetuksen ja vuoden 1843 koulujärjestyksen vanavedessä. Kaupunkeihin perustettiin monia uusia opinahjoja niin tytöille kuin pojille. (Saarenheimo 1963, 349–376; Castrén 1957, 65–66, 212–228) Kun näistä laajoja maaseutupitäjiä ympäröivistä kaupungeista alkoi muodostua suomenkielisen rahvaan koulukaupunkeja, syntyi myös kysyntää kansankielistä kirjallisuutta levittäville kirjakaupoille. Tähän kysyntään vastasivat sekä Lappeenrannassa että Savonlinnassa kirjakaupat. Kauppojen epävarma alkutaival kuitenkin osoittaa, että kirjoille ei ollut vielä niin suurta kysyntää, että se olisi riittänyt takaamaan kauppiaalle elannon. Kirjakaupoissa myytiinkin usein monia muitakin tavaroita kuin pelkkiä kirjoja. Sanomalehtien ohella myynnissä saattoi olla monenmoista pikkutavaraa ja jopa elintarvikkeita. 

Itäisen Suomen kirjakauppa perustui sukuverkostoille. Kirjallinen kulttuuri yhdisti maaseudun herrasväen herännäistaustaiseen rahvaaseen, joka koulutti lapsensa ja levitti kirjallista kulttuuria kaukana keskuksista. Kirjakauppa näyttää olleen etenkin talonpoikais- ja torpparitaustaisille keino päästä kiinni kauppiaanammattiin tai hyödyntää kirjallista osaamistaan. Kirjakaupat olivat myös naisille ensimmäisiä mahdollisia tapoja avata itsenäinen kauppapuoti sen jälkeen, kun kaupankäynti vapautui vuoden 1868 elinkeinoasetuksen ja vuonna 1879 voimaan tulleen elinkeinovapauden myötä. 

Lähteet: 

geni.com -tietokanta (www.geni.com, luettu 4.11.2022)

Liisa Castrén, Lappeenrannan kaupungin historia III 1812–1918. 1957.

Jyrki Hakapää, Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Ilmari Heikinheimo, K. A. Gottlund Pietarissa v. 1824. Hänen päiväkirjansa kuvausta ja reunamuistutuksia siihen. Historiallinen aikakauskirja 4/1933, 295–317.

Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.

Harald Hornborg och Ingegerd Lundén Cronström, Viborgs gymnasium 1805–1842. Biografisk matrikel. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1961. 

Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.

Jaana Juvonen, Parikkalan historia. 1996. 

Silva Kiuru, Hannikainen, Pietari (1813–1899). Kanavan päätoimittaja, maanmittari, kirjailija. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004, 545–546.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Robert Lilius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16304 (Luettu 4.11.2022)

Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (luettu 4.11.2022). 

Tuija Laine, Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. Rahvaan lukukulttuurin kehitys varhaismodernina aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017. 

Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.

Kaarlo Wirilander, Herrasväkeä. Suomen säätyläistä 1721–1870. Historiallisia tutkimuksia 93. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1974. 

Kurkistus 1800-luvun alun kirjakauppaan

Uskaltaisin veikata, että moni historiantutkija leikittelee toisinaan aikakoneen mahdollisuudella. Ollapa jokin tapa, jolla voisi edes hetkellisesti matkata ajassa ja piipahtaa jonkin tutkimansa ilmiön äärellä menneisyydessä. Tämä aikamatkailu saattaisi tosin johtaa tutkijan eksistentiaaliseen kriisiin, jos kävisikin ilmi, että omat tulkinnat eivät millään tavalla tee oikeutta aikanaan eläneille ihmisille ja heidän maailmalleen. Tästä riskistä huolimatta uteliaisuus (tutkijan elintärkeä ominaisuus!) ehkä voittaisi. Tietyssä mielessä historiantutkimus onkin eräänlaista tutkijan ajatuksissa tapahtuvaa aikamatkustamista; menneiden mahdollisuuksien punnitsemista, yritystä hahmottaa asioita meitä ennen eläneiden näkökulmasta, kadonneesta horisontista käsin.

Nimensä mukaisesti Sanojen liike -projektin keskeisenä tehtävänä on ollut tutkia kirjojen ja muiden painotuotteiden liikkeitä. Yhtä lailla meitä on kiinnostanut ihmisten liikkuminen kirjojen ja tiedon vuoksi.  Projektin tuoreimmassa julkaisussa Janne Tunturi ja Heli Rantala tarkastelevat 1800-luvun alun eurooppalaisen kirjakulttuurin ilmiöitä yhden henkilön, Friedrich Anton Meyerin (1771–1831) elämänvaiheiden kautta. Meyer oli kirja-alan moniosaaja, joka asettui 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Turkuun ja toimi kaupungissa muun muassa opettajana, kirjakauppiaana ja lainakirjaston pitäjänä. 

Jo projektin suunnitteluvaiheessa yksi meitä tutkijoita kiinnostanut kysymys on ollut se, millainen tutkimamme aikakauden kirjakauppa oikeastaan oli tilana, miten siellä asioitiin ja miltä puodissa ehkä näytti. Aikakauden kirjakauppojen sisustuksista on löydettävissä vain niukasti tietoa. Varsinaista kuvamateriaalia varhaisista Suomessa sijainneista kaupoista ei ole lainkaan. Tämä ei ole ihme, sillä 1800-luvun alussa viralliset, pysyväisluonteiset kirjakaupat olivat Suomessa vielä harvinaisuuksia. Meyerin kirjakauppa oli yksi varhaisista pysyvistä, säännöllisin aukioloaikoihin palvelevista myymälöistä Suomessa. 

Miksi menneen maailman kirjapuoti sitten on kiinnostava tarkastelukohde? Siksi, että kirjakaupan myötä avautuu käsittelyyn lukuisia teemoja, kuten aikakauden kauppiaan kontaktiverkostot, tilauskäytännöt aikakäsityksineen (neljän kuukauden toimitusaika oli nopea!) tai se kirjallinen sivistys ja ajanviete, jota kauppias asiakkailleen tarjosi. Meyer myi paitsi eri alojen kansainvälistä kirjallisuutta, myös nuotteja ja soittimia, painokuvia ja seurapelejä, käsityömalleja ja värityskuvia. Kun asiakas astui kirjapuotiin Turussa, hänen ulottuvillaan oli osin sama valikoima kuin Manner-Euroopan kaupunkien kirjakaupoissa. Meyer mainostikin puotiaan ulkomaisena kirjakauppana. 

Meyerin kirjakauppa toimi Turussa aina vuoteen 1827 saakka. Kaupungin suurpalon jälkeen Meyer siirsi puotinsa Helsinkiin. Tänä syksynä, 28. lokakuuta alkaen, Meyerin kirjakauppa kuitenkin ilmestyy jälleen hetkeksi osaksi Turun kaupunkikuvaa. Yhdessä Turun museokeskuksen Historian ja tulevaisuuden museo -hankkeen ja Tehdas Teatterin väen kanssa tutkimusprojekti on pohtinut mahdollisuutta tuoda pala 200 vuoden takaista historiaa koettavaksi tässä päivässä. Nyt näiden pohdintojen tulos on valmistumassa. Tehdas Teatterin toteuttamana yleisölle aukeaa ”Minun kirjapuotini” – Kokemuksellinen kurkistus F.A. Meyerin kirjakauppaan 1810-luvun Turussa -esitys, joka kutsuu vierailijan uppoutumaan hetkeksi 1800-luvun alun maailmaan. 

Näyttelijät Timo Väntsi ja Pasi Lappalainen vuorottelevat kirjakauppias Meyerin roolissa. Kuva: Jesper Dolgov

”Minun kirjapuotini” -esityksessä ei ole kyse Meyerin kirjakaupan rekonstruktiosta vaan tutkimustiedon, historiasisältöjen uudenlaisen esittämisen ja taiteellisen mielikuvituksen yhdistelmästä. Tutkijalle toteutus on kiehtova tapa välittää tutkimustietoa laajemmalle yleisölle mutta myös nähdä, miten taiteentekijät tuovat näkyväksi asioita, joita tutkimuksen on vaikea tavoittaa. Aikamatkaaminen on aina vaillinaista. Mutta ainakaan tässä tutkimusprojektissa tuskin pääsemme lähemmäs Meyeria kuin ”minun kirjapuodissani”.  

Lisätietoja ”Minun kirjapuotini” -esityksestä: https://www.turku.fi/uutinen/2022-10-14_tervetuloa-meyerin-kirjakauppaan-1810-luvulle    

Tämän blogin kuvat: Jesper Dolgov.

Kirjavaellus 1813/2022: viides päivä

Viimeinen vaelluspäivä alkoi Marttilasta hevostilalta. Omalla vauhdillani täältä kestäisi vielä kaksi päivää Turkuun, mutta nyt olin oikaisemassa peräti Lietoon saakka, jossa minun oli määrä tavata viimeisen päivän kävelyseuralainen Jukka. Hänen kanssaan olemme käyneet monet keskustelut Sjögrenistä ja tämän opiskeluvuosien kirjaharrastuksista.

Tapasimme Liedon Vanhalinnalla, josta oli tarkoitus kulkea kohti Turun vanhaa akateemista keskusta, Tuomiokirkon ja nykyisen akatemiatalon kulmausta. Sjögrenin aloittaessa opintonsa Turussa syksyllä 1813 uusi akatemiatalo oli vasta rakenteilla. Viimeinen etappi alkoi museotieksi nimettyä vanhaa Härkätietä pitkin. Tämän jälkeen suuntasimme Aurajoen toiselle puolelle jokilaakson ulkoilureiteille. Nämä polut muistuttavat enemmän Sjögrenin aikanaan kulkemia teitä kuin nykyinen Hämeentien ympäristö, jolla kiitää autoja.

Metsäisellä taipaleella Aurajokilaaksossa.

Tuomiokirkon kupeessa olimme viimein perjantai-iltapäivästä. Oma matkani oli kestänyt viisi päivää. Kävelykilometrejä kertyi vain 90. Sillä ei kilpailla Sjögrenin kanssa mutta se ei matkamme ensisijainen tarkoitus ollutkaan. Suoritusta tärkeämpää oli tavoittaa hitaan etenemisen tahti ja myös projektina taittaa matkaa yhdessä. Se miten tätä kokemusta mahdollisesti jatkossa hyödynnämme, vaatii hiukan tuumailua.

Kun Sjögren aikanaan saapui Turkuun, hän ei jäänyt voivottelemaan uupuneita jalkojaan vaan ryhtyi järjestämään uutta elämäänsä kaupungissa. Aivan aluksi näihin järjestelyihin kuului asunnon löytäminen – tämä järjestyi yöpymällä toisen ylioppilaan luona. Heti ensimmäisinä päivinään Sjögren myös vieraili kaupungin kirjapuodeissa, ainakin Frenckellin kaupassa sekä kirjahuutokauppias Lars Mozellin luona. Hän oli myös eksyä itselleen vielä vieraan kaupungin kaduilla.

Sjögren ei kuitenkaan ollut kaupungissa yksin. Hän tunsi useita itseään vanhempia ylioppilaita, koska nämäkin olivat aiemmin opiskelleet Porvoon kymnaasissa. Sosiaalinen verkosto kannatteli uutta tulokasta.

Sjögren toi aikanaan opiskelukaupunkiinsa laatikollisen kirjojaan. Itse kuljetin Iitistä Turkuun vain yhtä kirjaa, jonka sain saattajiltani. Tuo kirja on nyt saapunut Turkuun ja pääsee osaksi uutta kokoelmaa. Marja: Axel Immellin opus on nyt perillä! Suuri kiitos kirjan luovuttamisesta matkaajan käsiin. Kiitokset myös kaikille taivaltajia kyydinneille!

Kirjallisista yhteisöistä ja kävelemisestä – vieraana Menneisyyden jäljillä -podcastissa

Historiantutkijan työ on valtaosaltaan istumista tietokoneen, kirjojen ja tutkimusmateriaalien äärellä. Pitkä pandemia-aika teki tästä istumavaltaisesta työstä huomattavan paikkasidonnaista; monen istumapaikkana on parin viime vuoden ajan ollut vakituisesti keittiö tai muu oman kodin nurkkaus. Toisin kuin populaarissa puheenparressa vieläkin toisinaan väitetään, tutkijat eivät yleensä lymyä kammioissa (saati norsunluisissa torneissaan) vaan hakeutuvat mielellään kaltaistensa joukkoon työpaikoille, seminaareihin ja konferensseihin – ja ehkä kaikkein tärkeimpiin sosiaalisen kanssakäymisen paikkoihin: yhteisiin kahvihuoneisiin. Parhaillaan opettelemme jalkautumaan keittiöistämme ja työnurkkauksistamme takaisin näihin fyysisiin yhteisöihin ja istumaan jälleen yhdessä.   

Tätä kaikkien tuntemaa pandemia-kontekstia vasten tutkimusprojektimme tuleva kirjavaellukseksi nimetty kävelysuoritus on saanut uudenlaisia merkityksiä. Alun perin projektin oli tarkoitus toteuttaa kävely jo hankkeen alussa vuonna 2020. Nyt kun keväällä 2022 – lukemattomien zoom-sessioiden jälkeen – viimein oikaisemme koipiamme istuma-asennosta, ajatus yhdessä kävelemisestä tuntuu jopa vieläkin arvokkaammalta kuin kaksi vuotta sitten. Miten tutkimusprojektin käy kesäkuussa kävelyllä Iitistä Turkuun, sitä voi seurata tämän blogi-sivuston lisäksi ainakin Instagramissa (@mobilityofwords) ja Facebookissa: https://www.facebook.com/events/415931557042777

Projektin tutkijat Heli ja Jukka olivat keskustelemassa 1800-luvun alun kirjallisista yhteisöistä sekä kävelemisestä myös Menneisyyden jäljillä -podcastissa. Jaksossa puhuttiin muun muassa kirjojen keräilystä ja lukemisesta, oppineisuuden ehdoista sekä siitä, onko kirjavaelluksessamme kyse performanssista. Kiitos Lotta Vuoriolle mukavasta keskustelutuokiosta! Podcast on kuunneltavissa täällä: 

https://open.spotify.com/embed/episode/2DvjnEkZjD1W3k9WL1Rptg?utm_source=generator

    

Lukemisen yhteisöllisyydestä 1800-luvun alun Turussa

Projektimme tutkija Jukka Sarjala kirjoittaa tuoreessa Historisk Tidskrift för Finland -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissaan kirjaharrastusten ja lukemisen tärkeästä ulottuvuudesta: ihmisiä yhteen saattavasta voimasta.

Ruotsinkielinen artikkeli ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet” käsittelee sivistyneistön ja ylioppilaiden kirjaharrastuksia Turussa 1800-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä, jolloin kirjavälitys kasvoi kaupungissa voimakkaasti kansainvälisten kauppasuhteiden ansiosta. Tarkastelu keskittyy kirjojen ja kirjallisuuden sosiaaliseen ja aineelliseen vaikuttavuuteen. Millaista vuorovaikutusta painotuotteet – tässä tapauksessa kirjat, periodijulkaisut ja sanomalehdet – loivat niiden käyttäjien keskuudessa? Millaisia pysyvämpiä toiminnan muotoja tästä vuorovaikutuksesta rakentui? Kohteina ovat Turun lukuseura (Läsesällskapet i Åbo) ja Turun romantiikkaa (Åboromantiken) edustanut opiskelijaverkosto.

Lukuseura oli kaupungin yliopisto- ja virkamiespiirien kylkeen luotu kirjallinen laajentuma, joka ensin lukukabinettina ja sitten lainakirjastona ylläpiti ja rikasti paikkakunnan eliitin yhteisyyden tunnetta. Ruotsin kirjallisen elämän jännitteistä kiinnostuneille Turun romantikoille taas lukuhalulla ja tunnesiteitä luoneilla yhteisillä lukutuokioilla oli suuri merkitys. Artikkelin tärkeimpiä tuloksia on, että kirjojen, lehtien ja niiden lukemisen ympärille rakentuneet sosiaaliset muodostelmat olivat 1800-luvun alun Turussa sukupolvisidonnaisia. Romaaneja ja matkakirjoja lukivat niin vanhemmat kuin nuoremmat, mutta ikäryhmillä oli tässä toiminnassa eri kontekstit. Turun romantikkojen osalta kirjaharrastukset johtivat muutamien vuosien kuluessa verkostomaiseen yhteistoimintaan usealla alalla.

Artikkelin tiedot: Jukka Sarjala, ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet”. Historisk Tidskrift för Finland 1/2022 (årg. 107) s. 36–67.

Ihmisten ja sanojen liikettä tutkimassa

Kirjallinen kulttuuri ei ole ainoastaan sanoja paperilla tai kokoelmiin luetteloitavia niteitä. Se on monin tavoin myös liikettä ja vuorovaikutusta. Se on tiedon liikkumista tai erilaisten kirjallisten vaikutteiden ja mallien siirtymistä ja omaksumista mutta myös hyvin konkreettista, materiaalista liikettä: kirjojen kuljetusta paikasta toiseen, niiden kokoamista ja säilytystä – sekä tietysti myös myymistä ja vaihtamista. Tai kirjallisesti aktiivisten ihmisten liikkumista ja heidän tieto-taitonsa siirtymistä eri ympäristöihin. 

Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -verkkolehden tuoreessa teemanumerossa projektimme tutkijat tarkastelevat liikkumisen tematiikkaa erityisesti kirjallisesti aktiivisten ihmisten ja materian (kirjojen) liikkeiden näkökulmista. Tutkimusartikkelit keskittyvät 1800-luvun alun Suomeen, mutta tutkimuskohteena olevat ilmiöt ymmärretään lähtökohtaisesti Suomea laajemmissa yhteyksissä. Huomio kohdistuu erityisesti Vanhan Suomen alueeseen sekä itäisemmän Suomen ja Turun väliseen liikkeeseen.

Ulla Ijäksen artikkelin keskiössä on esinelähtöinen näkökulma kirjojen liikkumiseen. Mistä ja miten kirjat käytännössä liikkuivat itäsuomalaisten keräilijöiden kokoelmiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa? Artikkelissa kirjat käsitetään ”liikkuvana tiedon materiaalisena käyttöliittymänä”. Mitä tämä tarkoittaa, siitä voi lukea lisää Ullan artikkelista!

Heidi Hakkarainen tarkastelee omassa artikkelissaan Viipurissa 1800-luvun alussa ilmestyneen saksankielisen sanomalehden ilmoitusmateriaalin tarjoamaa tietoa ihmisten liikkeistä itäisen Suomen alueella. Huomio keskittyy oppineiden liikkumiseen, johon sanomalehtiaineisto tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Muun muassa liikkuvat kotiopettajat ja kieltenopettajat julkaisivat lehdessä omia ilmoituksiaan. Viipurissa oleskeli myös useita tanssiopettajia, joiden repertuaariin kuuluivat niin gavotti kuin masurkka, tai erilaiset ranskalaiset ja ruotsalaiset tanssit.    

Heli Rantalan artikkelissa matkataan jalkapatikassa Iitistä Turkuun Anders Johan Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen avulla. Sjögren aloitti yliopisto-opinnot Turussa syksyllä 1813 ja saapui kaupunkiin isänsä saattamana kävellen. Artikkelissa tarkastelussa ovat myös Sjögrenin arkiset kaupunkikävelyt 1810-luvun Turussa.

Tutkimusartikkeleiden lisäksi teemanumero tarjoaa myös kaksi mielenkiintoista katsausartikkelia. Näistä ensimmäisessä Sanojen liike -projektin jäsen Janne Tunturi esittelee Kreikan vapaussotana tunnetun vallankumousliikehdinnän uusia tulkintoja. Vallankumous puhkesi vuonna 1821, ja sen tapahtumia seurattiin sanomalehtien välityksellä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Teemanumeron toisessa katsauksessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Skurnik esittelee kansainvälisen karttatutkimuksen näkökulmia ja erityisesti kysymystä liikkuvista kartoista.   

Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa Ennen ja nyt -lehden verkkosivuilla, josta teemanumeromme ”Materian, tiedon ja ihmisten matkassa” löytyy: https://journal.fi/ennenjanyt/issue/view/8136 

Uusi julkaisu projektin teemoista

Tuoreessa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2021) on ilmestynyt projektimme tutkijan Jukka Sarjala artikkeli painotuotteiden merkityksestä yksilön näkökulmasta.

Artikkeli käsittelee kirjakulttuurin historiaa vastaamalla niihin haasteisiin, joita kirjojen käytön ja lukemisen tutkimus aineellisuuden näkökulmasta asettaa. Miten on mahdollista tarkastella painotuotteiden ja niiden käyttäjien välistä fyysistä yhteenkietoutumista? Artikkeli keskittyy nuoreen bibliofiiliin ja päiväkirjanpitäjään Anders Johan Sjögreniin (1794–1855), joka kymnaasi- ja opiskeluaikoinaan kirjoitti laajasti kirjojensa kierrätyksestä ja lukutavoistaan. Hänen vaiheidensa tarkastelu osoittaa, miten hänen kirjaharrastuksensa ja ‑hankintansa olivat kiinteä osa varhaista kaupallista markkinataloutta ja koulu- ja yliopistomaailmassa toimineita opiskelijaverkostoja. Turussa Sjögren ja hänen kirjallisuutta harrastaneet toverinsa järjestäytyivät ennen pitkää isommaksi joukoksi, joka edisti romantiikan aatteita ja kirjallisuustuntemusta.

Jukka Sarjala, Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2021, s. 275–287.

Bibliomaniasta

Teksti: Jukka Sarjala

Kirjallisia yhteisöjä ja kirjakulttuuria käsittelevä projektimme sivuaa myös 1800-luvun alun tilanteelle leimallista lukuhalua (läslustLesesucht). Ilmiöstä ei ole kovin kaukana kirjojen keräily, kutsutaan sitä sitten pakkomielteisiä muotoja saavaksi bibliomaniaksi tai lempeämmin ilmeneväksi bibliofiliaksi. Sen syntymekanismin psykologisia puolia en ryhdy tässä laajemmin arvuuttelemaan. Yksi keskeinen edellytys bibliofilialle ja varmaan myös bibliomanialle on kirjaan tarttuvassa yksilössä heräävä odotus, että kirjaan sisältyvät salaisuudet avautuvat lukemisessa. Monet myös haluavat säilöä näitä salaisuuksia omiin kirjakokoelmiinsa.

Esseessään Lukemisesta (1975) Roland Barthes huomauttaa, että lukemisen mielihyvässä lukijaa vetää koko kirjan pituudelta eteenpäin voima, joka ”on aina enemmän tai vähemmän naamioitu ja joka on odotusta: kirja tuhoutuu vähitellen juuri tässä kärsimättömässä, vimmaisessa kulutuksessa, jouissancessa.” Tämä on tuttu kokemus. Miten monta kertaa sitä on uuden kiinnostavan kirjan käsiinsä saatuaan ladannut sen lukemiseen niin paljon odotuksia ja malttamattomuutta, että siihen tutustuttuaan joutuu kohtaamaan lievän alakulon, kun kirjaan kohdistuneet odotukset ovat hälvenneet tai ainakin vähentyneet.

Carl Spitzweg, Lukutoukka (1850). Wikimedia Commons.

Toisin kuin bibliofiliassa, bibliomaniassa on nähty sairaalloisia piirteitä, eikä bibliomaniaa poteva aina olekaan kiinnostunut kirjojen lukemisesta. Nämä kaksi ilmiötä voivat kyllä sekoittua yhdessä ja samassa persoonassa. Yksi projektimme kohdehenkilöistä on nuori Anders Johan Sjögren (1794–1855), kirjatoukka ja intohimoinen lukija, joka jaksoi monien kirjallisten askareidensa ohella kirjoittaa päiväkirjaansa noin 560 sivua tiivistelmiä Johann Gottfried Herderin Adrastea-lehdestä. Sjögren keräsi kirjoja lukeakseen, mutta kaikesta päätellen myös niitä ihaillakseen ja lehteilläkseen. Hänen suunnitelmansa ja haaveilunsa kiinnostavien kirjojen hankkimiseksi kasvoivat ajoittain niin pahoiksi, että hän raportoi päiväkirjaansa menettävänsä yöuniaan niiden takia. Kirjamyynnin kansainvälistyminen ja kaupallistuminen olivat hänen nuoruudessaan jo hyvässä vauhdissa, mikä teki kirjoista houkuttelevia myyntiartikkeleita.

Kielellisesti lahjakas Sjögren oli kotoisin vaatimattomista oloista, kaakkoissuomalaisesta suutarinperheestä, eikä hänellä kymnaasia käydessään ja sittemmin yliopistossa opiskellessaan ollut (onneksi?) varaa tuhlata kirjoihin mielin määrin. Toisin oli rikkaalla aristokratialla. Tuija Laine kertoo tutkimuksessaan Kolportöörejä ja kirjakauppiaita (2006) tanskalaisen kreivin Otto Thottin kirjastosta, joka huutokaupattiin vuosina 1788–1792. Se oli aikanaan laajin tunnettu kokoelma Euroopassa, ja siihen sisältyi 116 395 nimekettä ja 15 000 väitöskirjaa. Paljon oli kreivi ehtinyt koota hyllyihinsä, kun ajattelee, että Keisarillisen Turun yliopiston kirjasto käsitti tuhoutuessaan Turun palossa noin 40 000 nidettä ja 80 käsikirjoitusyksikköä.

Kuten lukuhalua, myös bibliomaniaa arvosteltiin ankarasti jo 1700-luvulla. Jean le Rond d’Alembert laati aiheesta artikkelin (1751) valistusfilosofien kuuluisaan Encyclopédie-kirjasarjaan. Siinä hän päätyi väittämään, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta bibliomania muistutti kuvataiteeseen, kuriositeetteihin tai rakennuksiin kohdistuvaa intohimoa. ”Tällaisia asioita omistavat yksilöt tuskin saavat niistä mitään mielihyvää”, hän muotoili. Anders Johan Sjögreniin kuvaus ei kuitenkaan päde, eikä hän myöskään näytä tunteneen syyllisyyttä kirjahankinnoistaan.