Käveleminen ja kunnia – kävelyvedot ja liikennevälineiden kehitys 1800-luvun alkupuolella

Teksti: Heidi Hakkarainen

Nyt toukokuussa Suomessa on käynnissä iso Kävelykipinä-kampanja. Tempaus kannustaa suomalaisia kävelemään, ja siihen liittyy myös Kävelykilometrikisa, johon voivat osallistua joukkueet ja yksittäiset kävelijät 1.5.-31.10.2021 välisenä aikana. Tempaus järjestetään 80 vuotta sitten käydyn maaottelumarssin kunniaksi. Vuoden 1941 maaottelumarssi oli Suomen ja Ruotsin välillä käyty suuri kävelykisa, johon osallistui kansaa laajasti yhteiskunnan huipulta saakka. Suomen suurimmaksi kuntoliikuntapahtumaksi noussut kisa sai alkunsa, kun Ruotsin kävelyliitto haastoi suomalaiset kävelemään kilpaa ruotsalaisten kanssa. Erilaisilla kävelykilpailuilla ja tempauksilla onkin pitkät perinteet niin Suomessa kuin myös maailmalla. 

Kansallisten suurtapahtumien lisäksi menneisyydestä löytyy myös yksittäisiä vetoja, joissa kansan sijaan liikkeellä on yksilö. Esimerkiksi Länsi-Saksassa vuonna 1961 saksalainen maanviljelijä Albert Vogl löi vetoa, että pystyy kävelemään 145 kilometriä Müncheniin alle 48 tunnissa. Hän onnistui alittamaan asetetun aikarajan ja sai 300 Saksan markan palkkion. Baijerin yleisradion televisiokamerat seurasivat omalaatuista matkantekoa, mutta jo sitä ennen 1800-luvulla lehdistöstä saattoi lukea pieniä juttuja erilaisista kävelemisvedoista. Näin myös kuriositeetin omaisilla raporteilla yksilöiden sinnikkäistä, eriskummallisista ponnistuksista on oma historiallinen jatkumonsa. Se ulottuu ajanjaksoon, jolloin modernit liikennevälineet, kuten juna ja höyrylaiva, olivat vasta kehittymässä.

Rocket-veturin kuva vuodelta 1829. Wikimedia Commons.

Viipurissa 1820-luvulla ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Wochenblatt julkaisi sekalaisten ulkomaanuutisten osiossaan joitakin pikku-uutisia kävelemiseen liittyvistä vedoista, joita raportoitiin Englannista. Uutiset kiersivät pieneen, alle 4000 asukkaan Viipuriin, joka oli vasta vähän aikaa sitten liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, etupäässä Pietarin kautta. Kiinnostus Brittein saariin näkyi myös laajemmin siinä, miten brittiläisen kirjallisuuden vaikutteet ja esikuvat tulivat tärkeään rooliin saksankielisellä alueella 1800-luvun alkupuolella, samalla kun Napoleonin valloitussotien myötä ranskalaista kulttuuria vierastettiin. 

Poliittisten tapahtumien ja teknisten uutuuksien lisäksi Brittein saarilta kerrottiin myös arkisemmista ilmiöistä, kuten erilaisista vedoista, joista jotkut liittyivät juoksemiseen tai kävelemiseen. Näiden usein hurjilta kuulostavien tempausten todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta varsinkin yhtä niistä kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Lehti raportoi 9 elokuuta 1823 vedosta, jossa Lancashiresta kotoisin oleva Mark Hartings -niminen mies käveli 400 englantilaista mailia 5 päivässä ja 12 tunnissa. Hän aloitti urakkansa sunnuntaina yöllä ja käveli 62 tunnissa 200 mailia, minkä jälkeen hän nautti virvokkeita ja lepäsi. Tämän jälkeen, neljäntenä päivänä, miehen kerrottiin kärsineen kovasti rakoista jaloissaan, joissa hän piti villaisia sukkia. Tästä huolimatta hän kulki neljäntenä päivänä 65 mailia. Matka hidastui viidentenä päivänä ja miehen todettiin olleen uuvuksissa, mutta hän käveli viimeisetkin mailit maaliin ja voitti vedon puolen tunnin erotuksella. Lopuksi todettiin, että kyseessä oli Englannin pisin tunnettu kävelyveto (Fuß-Wette). 

Ihmisjalan anatomiaa 1800-luvun lopulta. Wikimedia Commons.

Kävelyvetoihin liittyi paitsi henkilökohtaista kunniantuntoa myös kansallista kilpailua. Wiburgs Wochenblatt julkaisi 29.5.1824 uutisen Lontoossa tehdystä kävelystä, joka oli tehty takaperin. Lehti kirjoitti, että kun englantilaiset jäljittelevät jotain, he tekevät sen suurellisesti. Kun saatiin tietää, että Berliinissä oli juostu kilpaa takaperin 200 askeleen matkan verran, herra Lloydiksi nimetty mies oli ilmoittanut heti kävelevänsä takaperin 40 mailia kymmenessä tunnissa. Lopulta matkaksi päätettiin 32 mailia kahdeksassa tunnissa. Lehden mukaan suuret ihmisjoukot kerääntyivät katsomaan miehen kävelyä, minkä vuoksi ystävien oli avattava tälle tietä läpi ihmismassojen hänen kulkiessaan pienten kylien ja esikaupunkien läpi kohti määränpäätään. Lopulta Lloyd pääsi maaliin Clerkenwell Greeniin Lontoossa ja voitti haasteen. 

Kävelykilpailuja onkin myöhemmin käytetty eri tavoin juuri kansallistunnon kohottamiseen ja toisaalta kilpaurheilun merkeissä. Raskaiden kävelysuoritusten kaltaiset fyysiset haasteet näyttävät kytkeytyvän myös miehiseen kunniantuntoon, joka on saanut paitsi huvittavia myös traagisia piirteitä. Kuvaavasti Wiburgs Wochenblatt uutisoikin kävelyvetojen rinnalla myös toistuvasti englantilaisten kaksintaisteluista, kuten julkaistessaan vuonna 1825 surullisen uutisen 15-vuotiaan pojan kuolemasta kaksintaistelussa Etonissa.

Kirjassaan Emotions in History: Lost and Found (2011) saksalainen historiantutkija Ute Frevert on yhdistänyt kaksintaistelut ja kunnian. Frevertin mukaan kunnian tunteella oli 1800-luvulla valtava emotionaalinen ja kulttuurinen painoarvo, joka on aikojen saatossa hälvennyt ja muuttanut muotoaan niin, että kunniasta voi puhua ”kadonneena” tunteena. Kunnian tunteen lisäksi vedot kytkeytyivät olennaisesti rahaan, ja niiden pontimena eivät olleet vain tunteet vaan myös taloudellinen hyöty. Siinä missä kaksintaistelut kuuluivat ylempien luokkien elämäntapaan, vedot yhdistettiin alempiin luokkiin. Raskaita fyysisiä suorituksia vaativiin vetoihin liittyivät usein suuret rahapalkkiot, mikä lisäsi niiden vetovoimaa ja uutisarvoa. Esimerkiksi 4.10.1823 raportoitiin että 8-vuotias tyttö Lontoon Chelseassa oli kävellyt 30 englantilaista mailia alle kahdeksassa tunnissa 100 punnan vedon takia. 

August Piepenhagenin vaeltajia maisemassa kuvaava maalaus vuodelta 1820. Wikimedia Commons.

Saksankielisissä lehdissä mieltymys vetoihin liitettiin juuri englantilaisiin. Puhuttiin jopa näiden erityisestä vetohimosta. Esimerkiksi Budapestissä ilmestynyt Gemeinnützige Blätter zur vereinigten Ofner und Pester Zeitung julkaisi aiheesta artikkelin vuonna 1821. Kävelyvetojen banaalius ja huvittavuus saksankielisen yleisön silmissä selittyy kenties erilaisilla kävelemiseen liittyneillä arvoilla ja merkityksillä. Saksankielisessä Euroopassa 1800-luvun alussa vaikuttaneessa romantiikan liikkeessä luonnossa kävelemiseen ja etenkin vaeltamiseen liitettiin erityisiä kulttuurisia merkityksiä, joissa korostui yksilöllinen kokemus, ylevän kohtaaminen ja yhteys luontoon. Jo 1700-luvun lopun varhaisromantiikassa metsissä vaeltaminen ja vuorille kohoaminen olivat tärkeitä teemoja. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti yhden tunnetuimman runonsa ”Über allen Gipfeln” (1780) vaelluksellaan Thüringenissä Kickelhahn-vuorella. Yksin liikkumisen teema ja pyhiinvaeltaja-hahmot olivat tärkeä osa ajan kirjallista kulttuuria. Myös kuvataiteissa Caspar David Friedrichin ”Vaeltaja sumumeren yllä” (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818) kuvasi vaeltajan yksilöllistä sisäistä kokemusta. 

Kuitenkin oli kävely sitten fyysisten rajojen koettelua rahan ja kunnian vuoksi tai sisäisen maailman kultivoimista luonnon keskellä, se ei ollut vain siirtymistä paikasta toiseen. Kävelyyn liittyi monenlaisia kulttuurisesti rakentuneita tunteita, merkityksiä ja kokemuksia. Ennen kaikkea niin kävelyvedot kuin myös luonnossa vaeltaminen olivat vapaaehtoista liikkumista, kävelyä ei ohjannut mikään pakko. Onkin kiinnostavaa, että käveleminen fyysisenä ja henkisenä ilmiönä sai suosiota samaan aikaan kun teknisen kehityksen myötä ihmisten liikkuminen tuli yhä helpommaksi. Siinä missä ennen pitkiä matkoja olivat mahdollistaneet hevosten vetämät vaunut ja purjelaivat, 1800-luvun alussa kehitettiin uusia höyrykäyttöisiä kulkuneuvoja. Varhaiset höyryveturit kuten Locomotion (1825) ja Rocket (1829) syntyivätkin 1820-luvulla, mutta junaliikenne yleistyi vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Viipurin sanomalehdessä seurattiin kiinnostuksella uusien höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehitystä. Esimerkiksi vuonna 1828 lehti julkaisi uutisen englantilaisen ”höyryvaunun” käyttöönotosta. Vaikuttaakin siltä, että teknistyvän ja lisääntyvän liikkumisen myötä pitkien matkojen kävelyyn kuuluva ruumiillinen ponnistus oli kiinnostavaa juuri siksi, että siitä oli tulossa entistä enemmän tarpeetonta.

Bibliomaniasta

Teksti: Jukka Sarjala

Kirjallisia yhteisöjä ja kirjakulttuuria käsittelevä projektimme sivuaa myös 1800-luvun alun tilanteelle leimallista lukuhalua (läslustLesesucht). Ilmiöstä ei ole kovin kaukana kirjojen keräily, kutsutaan sitä sitten pakkomielteisiä muotoja saavaksi bibliomaniaksi tai lempeämmin ilmeneväksi bibliofiliaksi. Sen syntymekanismin psykologisia puolia en ryhdy tässä laajemmin arvuuttelemaan. Yksi keskeinen edellytys bibliofilialle ja varmaan myös bibliomanialle on kirjaan tarttuvassa yksilössä heräävä odotus, että kirjaan sisältyvät salaisuudet avautuvat lukemisessa. Monet myös haluavat säilöä näitä salaisuuksia omiin kirjakokoelmiinsa.

Esseessään Lukemisesta (1975) Roland Barthes huomauttaa, että lukemisen mielihyvässä lukijaa vetää koko kirjan pituudelta eteenpäin voima, joka ”on aina enemmän tai vähemmän naamioitu ja joka on odotusta: kirja tuhoutuu vähitellen juuri tässä kärsimättömässä, vimmaisessa kulutuksessa, jouissancessa.” Tämä on tuttu kokemus. Miten monta kertaa sitä on uuden kiinnostavan kirjan käsiinsä saatuaan ladannut sen lukemiseen niin paljon odotuksia ja malttamattomuutta, että siihen tutustuttuaan joutuu kohtaamaan lievän alakulon, kun kirjaan kohdistuneet odotukset ovat hälvenneet tai ainakin vähentyneet.

Carl Spitzweg, Lukutoukka (1850). Wikimedia Commons.

Toisin kuin bibliofiliassa, bibliomaniassa on nähty sairaalloisia piirteitä, eikä bibliomaniaa poteva aina olekaan kiinnostunut kirjojen lukemisesta. Nämä kaksi ilmiötä voivat kyllä sekoittua yhdessä ja samassa persoonassa. Yksi projektimme kohdehenkilöistä on nuori Anders Johan Sjögren (1794–1855), kirjatoukka ja intohimoinen lukija, joka jaksoi monien kirjallisten askareidensa ohella kirjoittaa päiväkirjaansa noin 560 sivua tiivistelmiä Johann Gottfried Herderin Adrastea-lehdestä. Sjögren keräsi kirjoja lukeakseen, mutta kaikesta päätellen myös niitä ihaillakseen ja lehteilläkseen. Hänen suunnitelmansa ja haaveilunsa kiinnostavien kirjojen hankkimiseksi kasvoivat ajoittain niin pahoiksi, että hän raportoi päiväkirjaansa menettävänsä yöuniaan niiden takia. Kirjamyynnin kansainvälistyminen ja kaupallistuminen olivat hänen nuoruudessaan jo hyvässä vauhdissa, mikä teki kirjoista houkuttelevia myyntiartikkeleita.

Kielellisesti lahjakas Sjögren oli kotoisin vaatimattomista oloista, kaakkoissuomalaisesta suutarinperheestä, eikä hänellä kymnaasia käydessään ja sittemmin yliopistossa opiskellessaan ollut (onneksi?) varaa tuhlata kirjoihin mielin määrin. Toisin oli rikkaalla aristokratialla. Tuija Laine kertoo tutkimuksessaan Kolportöörejä ja kirjakauppiaita (2006) tanskalaisen kreivin Otto Thottin kirjastosta, joka huutokaupattiin vuosina 1788–1792. Se oli aikanaan laajin tunnettu kokoelma Euroopassa, ja siihen sisältyi 116 395 nimekettä ja 15 000 väitöskirjaa. Paljon oli kreivi ehtinyt koota hyllyihinsä, kun ajattelee, että Keisarillisen Turun yliopiston kirjasto käsitti tuhoutuessaan Turun palossa noin 40 000 nidettä ja 80 käsikirjoitusyksikköä.

Kuten lukuhalua, myös bibliomaniaa arvosteltiin ankarasti jo 1700-luvulla. Jean le Rond d’Alembert laati aiheesta artikkelin (1751) valistusfilosofien kuuluisaan Encyclopédie-kirjasarjaan. Siinä hän päätyi väittämään, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta bibliomania muistutti kuvataiteeseen, kuriositeetteihin tai rakennuksiin kohdistuvaa intohimoa. ”Tällaisia asioita omistavat yksilöt tuskin saavat niistä mitään mielihyvää”, hän muotoili. Anders Johan Sjögreniin kuvaus ei kuitenkaan päde, eikä hän myöskään näytä tunteneen syyllisyyttä kirjahankinnoistaan.

Pikisaaresta Pariisiin: uutuusteos suomalaisten Euroopan-matkoista

Projektimme piirissä on elokuussa ilmestynyt uutuusteos, Heli Rantalan kirjoittama ja Gaudeamuksen julkaisema Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Teoksessa tehdään matkaa purjelaivojen ja hevosvaunujen tahtiin romantiikan aikakaudella. Vaikka tutkimusprojektimme keskittyykin painotuotteiden liikkeeseen ja kirjallisten yhteisöjen muotoutumiseen erityisesti 1800-luvun alun Suomessa, on Pikisaaresta Pariisiin -teoksessa useita liittymäkohtia projektin teemoihin. Yksi näistä on aikakauden omasta ajastamme poikkeava elämäntahti, joka näkyy niin ihmisten kuin tavaroidenkin liikkumisen hitautena. Kun Manner-Eurooppaan pyrkivät suomalaismatkaajat ylittivät Itämeren kauppalaivojen kyydissä, kului pelkästään tähän matkaan helposti parisen viikkoa. Samaisten kauppalaivojen mukana kulki Suomen suuntaan esimerkiksi kirjalähetyksiä, joita innokkaat tilaajat saattoivat joutua odottamaan useita kuukausia. Kuten ihmisten, myös kirjojen matkanteko oli riippuvainen vuodenajoista ja säiden suosiollisuudesta.  

Kirjassa seurataan usean 1700- ja 1800-lukujen taitteen suomalaisen matkantekoa. Kaikki kirjan miesmatkaajat kuuluivat aikakauden oppineistoon, ja suurin osa heistä oli saanut oppinsa Turun akatemiassa. Yksi kirjan matkaajista on 1820- ja 1830-lukujen taitteessa matkustanut Immanuel Ilmoni (1797–1856), jonka alaa oli lääketiede. Ilmoni toimi yliopistossa anatomian ja fysiologian apulaisena, myöhemmin Helsingissä teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professorina. Opiskeluaikoinaan Ilmoni kuului Turun romantikkojen piiriin ja harrasti innokkaasti kirjallisuutta. Hän kirjoitti itse myös kaunokirjallisia tekstejä. Ilmonin Euroopan-matka kesti runsaat kaksi vuotta. Se oli osittain grand tour -tyyppinen opintomatka, mutta myös tieteellinen ekskursio, jonka aikana Ilmoni tutustui lukemattomiin eurooppalaisiin kollegoihinsa, anatomiasaleihin ja sairaaloihin. Matkan aikana hän keräsi myös luonnontieteellisiä näytteitä ja tutustui Vesuviuksen ja Etnan tulivuoriin.

Ilmonin nuoruusvuosina syttynyt kiinnostus filosofiaan ja kirjallisuuteen näkyy hänen matkan aikana tekemissään vierailukäynneissä. Lääkäreiden ja luonnontieteilijöiden lisäksi hän hakeutui aikakauden tunnettujen filosofien ja kirjailijoiden juttusille. Berliinissä Ilmoni tapasi saksalaisen idealismin kärkinimen Hegelin, ja Münchenissä hän oli kuuntelemassa opiskeluaikojensa lempifilosofin Schellingin esitelmöintiä. Weimarissa Ilmoni puolestaan onnistui tapaamaan joulukuussa 1828 Goethen, joka tässä vaiheessa oli jo lähes 80-vuotias mutta Ilmonin todistuksen mukaan eläväinen ja mieleltään terävä. Goethen tuotanto, erityisesti tämän esikoisromaani Nuoren Wertherin kärsimykset (1774), kuului monen lukemistoon myös Suomessa.

Ilmonin lisäksi kirjassa seurataan muiden muassa Frans Michael Franzénin, Mathilda Rotkirchin sekä Tengströmin serkusten matkantekoa halki Euroopan mantereen. Yksittäisten ihmisten liikkeen ja heidän matkakokemustensa kautta teos avaa ruohonjuuritason näkymiä siihen, millainen Eurooppa oli 1800-luvun alkupuolella. 

Kirjoituksen kuvat: piirroskuva Immanuel Ilmonista sekä Goethe vuonna 1828 J. K. Stielerin maalaamana.