Käveleminen ja kunnia – kävelyvedot ja liikennevälineiden kehitys 1800-luvun alkupuolella

Teksti: Heidi Hakkarainen

Nyt toukokuussa Suomessa on käynnissä iso Kävelykipinä-kampanja. Tempaus kannustaa suomalaisia kävelemään, ja siihen liittyy myös Kävelykilometrikisa, johon voivat osallistua joukkueet ja yksittäiset kävelijät 1.5.-31.10.2021 välisenä aikana. Tempaus järjestetään 80 vuotta sitten käydyn maaottelumarssin kunniaksi. Vuoden 1941 maaottelumarssi oli Suomen ja Ruotsin välillä käyty suuri kävelykisa, johon osallistui kansaa laajasti yhteiskunnan huipulta saakka. Suomen suurimmaksi kuntoliikuntapahtumaksi noussut kisa sai alkunsa, kun Ruotsin kävelyliitto haastoi suomalaiset kävelemään kilpaa ruotsalaisten kanssa. Erilaisilla kävelykilpailuilla ja tempauksilla onkin pitkät perinteet niin Suomessa kuin myös maailmalla. 

Kansallisten suurtapahtumien lisäksi menneisyydestä löytyy myös yksittäisiä vetoja, joissa kansan sijaan liikkeellä on yksilö. Esimerkiksi Länsi-Saksassa vuonna 1961 saksalainen maanviljelijä Albert Vogl löi vetoa, että pystyy kävelemään 145 kilometriä Müncheniin alle 48 tunnissa. Hän onnistui alittamaan asetetun aikarajan ja sai 300 Saksan markan palkkion. Baijerin yleisradion televisiokamerat seurasivat omalaatuista matkantekoa, mutta jo sitä ennen 1800-luvulla lehdistöstä saattoi lukea pieniä juttuja erilaisista kävelemisvedoista. Näin myös kuriositeetin omaisilla raporteilla yksilöiden sinnikkäistä, eriskummallisista ponnistuksista on oma historiallinen jatkumonsa. Se ulottuu ajanjaksoon, jolloin modernit liikennevälineet, kuten juna ja höyrylaiva, olivat vasta kehittymässä.

Rocket-veturin kuva vuodelta 1829. Wikimedia Commons.

Viipurissa 1820-luvulla ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Wochenblatt julkaisi sekalaisten ulkomaanuutisten osiossaan joitakin pikku-uutisia kävelemiseen liittyvistä vedoista, joita raportoitiin Englannista. Uutiset kiersivät pieneen, alle 4000 asukkaan Viipuriin, joka oli vasta vähän aikaa sitten liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, etupäässä Pietarin kautta. Kiinnostus Brittein saariin näkyi myös laajemmin siinä, miten brittiläisen kirjallisuuden vaikutteet ja esikuvat tulivat tärkeään rooliin saksankielisellä alueella 1800-luvun alkupuolella, samalla kun Napoleonin valloitussotien myötä ranskalaista kulttuuria vierastettiin. 

Poliittisten tapahtumien ja teknisten uutuuksien lisäksi Brittein saarilta kerrottiin myös arkisemmista ilmiöistä, kuten erilaisista vedoista, joista jotkut liittyivät juoksemiseen tai kävelemiseen. Näiden usein hurjilta kuulostavien tempausten todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta varsinkin yhtä niistä kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Lehti raportoi 9 elokuuta 1823 vedosta, jossa Lancashiresta kotoisin oleva Mark Hartings -niminen mies käveli 400 englantilaista mailia 5 päivässä ja 12 tunnissa. Hän aloitti urakkansa sunnuntaina yöllä ja käveli 62 tunnissa 200 mailia, minkä jälkeen hän nautti virvokkeita ja lepäsi. Tämän jälkeen, neljäntenä päivänä, miehen kerrottiin kärsineen kovasti rakoista jaloissaan, joissa hän piti villaisia sukkia. Tästä huolimatta hän kulki neljäntenä päivänä 65 mailia. Matka hidastui viidentenä päivänä ja miehen todettiin olleen uuvuksissa, mutta hän käveli viimeisetkin mailit maaliin ja voitti vedon puolen tunnin erotuksella. Lopuksi todettiin, että kyseessä oli Englannin pisin tunnettu kävelyveto (Fuß-Wette). 

Ihmisjalan anatomiaa 1800-luvun lopulta. Wikimedia Commons.

Kävelyvetoihin liittyi paitsi henkilökohtaista kunniantuntoa myös kansallista kilpailua. Wiburgs Wochenblatt julkaisi 29.5.1824 uutisen Lontoossa tehdystä kävelystä, joka oli tehty takaperin. Lehti kirjoitti, että kun englantilaiset jäljittelevät jotain, he tekevät sen suurellisesti. Kun saatiin tietää, että Berliinissä oli juostu kilpaa takaperin 200 askeleen matkan verran, herra Lloydiksi nimetty mies oli ilmoittanut heti kävelevänsä takaperin 40 mailia kymmenessä tunnissa. Lopulta matkaksi päätettiin 32 mailia kahdeksassa tunnissa. Lehden mukaan suuret ihmisjoukot kerääntyivät katsomaan miehen kävelyä, minkä vuoksi ystävien oli avattava tälle tietä läpi ihmismassojen hänen kulkiessaan pienten kylien ja esikaupunkien läpi kohti määränpäätään. Lopulta Lloyd pääsi maaliin Clerkenwell Greeniin Lontoossa ja voitti haasteen. 

Kävelykilpailuja onkin myöhemmin käytetty eri tavoin juuri kansallistunnon kohottamiseen ja toisaalta kilpaurheilun merkeissä. Raskaiden kävelysuoritusten kaltaiset fyysiset haasteet näyttävät kytkeytyvän myös miehiseen kunniantuntoon, joka on saanut paitsi huvittavia myös traagisia piirteitä. Kuvaavasti Wiburgs Wochenblatt uutisoikin kävelyvetojen rinnalla myös toistuvasti englantilaisten kaksintaisteluista, kuten julkaistessaan vuonna 1825 surullisen uutisen 15-vuotiaan pojan kuolemasta kaksintaistelussa Etonissa.

Kirjassaan Emotions in History: Lost and Found (2011) saksalainen historiantutkija Ute Frevert on yhdistänyt kaksintaistelut ja kunnian. Frevertin mukaan kunnian tunteella oli 1800-luvulla valtava emotionaalinen ja kulttuurinen painoarvo, joka on aikojen saatossa hälvennyt ja muuttanut muotoaan niin, että kunniasta voi puhua ”kadonneena” tunteena. Kunnian tunteen lisäksi vedot kytkeytyivät olennaisesti rahaan, ja niiden pontimena eivät olleet vain tunteet vaan myös taloudellinen hyöty. Siinä missä kaksintaistelut kuuluivat ylempien luokkien elämäntapaan, vedot yhdistettiin alempiin luokkiin. Raskaita fyysisiä suorituksia vaativiin vetoihin liittyivät usein suuret rahapalkkiot, mikä lisäsi niiden vetovoimaa ja uutisarvoa. Esimerkiksi 4.10.1823 raportoitiin että 8-vuotias tyttö Lontoon Chelseassa oli kävellyt 30 englantilaista mailia alle kahdeksassa tunnissa 100 punnan vedon takia. 

August Piepenhagenin vaeltajia maisemassa kuvaava maalaus vuodelta 1820. Wikimedia Commons.

Saksankielisissä lehdissä mieltymys vetoihin liitettiin juuri englantilaisiin. Puhuttiin jopa näiden erityisestä vetohimosta. Esimerkiksi Budapestissä ilmestynyt Gemeinnützige Blätter zur vereinigten Ofner und Pester Zeitung julkaisi aiheesta artikkelin vuonna 1821. Kävelyvetojen banaalius ja huvittavuus saksankielisen yleisön silmissä selittyy kenties erilaisilla kävelemiseen liittyneillä arvoilla ja merkityksillä. Saksankielisessä Euroopassa 1800-luvun alussa vaikuttaneessa romantiikan liikkeessä luonnossa kävelemiseen ja etenkin vaeltamiseen liitettiin erityisiä kulttuurisia merkityksiä, joissa korostui yksilöllinen kokemus, ylevän kohtaaminen ja yhteys luontoon. Jo 1700-luvun lopun varhaisromantiikassa metsissä vaeltaminen ja vuorille kohoaminen olivat tärkeitä teemoja. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti yhden tunnetuimman runonsa ”Über allen Gipfeln” (1780) vaelluksellaan Thüringenissä Kickelhahn-vuorella. Yksin liikkumisen teema ja pyhiinvaeltaja-hahmot olivat tärkeä osa ajan kirjallista kulttuuria. Myös kuvataiteissa Caspar David Friedrichin ”Vaeltaja sumumeren yllä” (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818) kuvasi vaeltajan yksilöllistä sisäistä kokemusta. 

Kuitenkin oli kävely sitten fyysisten rajojen koettelua rahan ja kunnian vuoksi tai sisäisen maailman kultivoimista luonnon keskellä, se ei ollut vain siirtymistä paikasta toiseen. Kävelyyn liittyi monenlaisia kulttuurisesti rakentuneita tunteita, merkityksiä ja kokemuksia. Ennen kaikkea niin kävelyvedot kuin myös luonnossa vaeltaminen olivat vapaaehtoista liikkumista, kävelyä ei ohjannut mikään pakko. Onkin kiinnostavaa, että käveleminen fyysisenä ja henkisenä ilmiönä sai suosiota samaan aikaan kun teknisen kehityksen myötä ihmisten liikkuminen tuli yhä helpommaksi. Siinä missä ennen pitkiä matkoja olivat mahdollistaneet hevosten vetämät vaunut ja purjelaivat, 1800-luvun alussa kehitettiin uusia höyrykäyttöisiä kulkuneuvoja. Varhaiset höyryveturit kuten Locomotion (1825) ja Rocket (1829) syntyivätkin 1820-luvulla, mutta junaliikenne yleistyi vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Viipurin sanomalehdessä seurattiin kiinnostuksella uusien höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehitystä. Esimerkiksi vuonna 1828 lehti julkaisi uutisen englantilaisen ”höyryvaunun” käyttöönotosta. Vaikuttaakin siltä, että teknistyvän ja lisääntyvän liikkumisen myötä pitkien matkojen kävelyyn kuuluva ruumiillinen ponnistus oli kiinnostavaa juuri siksi, että siitä oli tulossa entistä enemmän tarpeetonta.

Viipurin saksankieliset lehdet 1800-luvun alussa

Teksti: Heidi Hakkarainen

Viipurin kaupunki kuului 1800-luvun alussa Vanhaan Suomeen, jonka Ruotsi oli menettänyt suuressa Pohjan sodassa ja hattujen sodassa Venäjälle. Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Tuolloin Viipurissa on laskettu olleen noin 3000 asukasta, jotka edustivat neljää eri kieliryhmää; saksankielisiä, ruotsinkielisiä, venäjänkielisiä ja suomenkielisiä. Vaikka saksalainen väestönosa oli vähemmistössä, se hallitsi kaupungin hallintoa, koulutusjärjestelmää ja kulttuurielämää, jotka toimivat saksan kielellä. 

Viipuri Papulasta nähtynä. Ajoittamaton maalaus. Wikimedia Commons. 

Myös Viipurin ensimmäiset lehdet olivat saksankielisiä. Vuonna 1821 kuukausittain ilmestyneen Wiburgs Mancherley -lehden ja vuosina 1823–1832 viikoittain ilmestyneen Wiburgs Wochenblatt -lehden kustantaja oli Anders Cederwallerin (myös Cedervaller, 1774–1837) kirjapaino, joka aloitti toimintansa Viipurissa vuonna 1815. Cederewallerin kuoltua painotoimintaa jatkoi hänen leskensä Johanna Cederwaller poikineen. 

Wiburgs Mancherleyn päätoimittajana pidetään berliiniläissyntyistä Carl Josef de Belliä (1744–1830), joka alkoi toimittaa lehteä sotilasuransa jälkeen 77 vuoden iässä. Wiburgs Mancherley, jonka alaotsikko oli ”hyödyksi ja huvitukseksi” (Zum Nutzen und Vergnügen), noudatti saksalaista valistusajan Intelligenzblatt -julkaisun esikuvaa, jossa keskeistä oli hyödyllisen informaation levittäminen. Lehdessä ilmeni kiinnostus luontoon ja luonnontieteisiin, ja se julkaisi myös runsaasti erilaisia reseptejä ja hyödyllisiä neuvoja. Oppineiden yhteisöllisyyttä rakennettiin paitsi korkeakulttuuristen viitteiden kautta, kuten siteeraamalla Shakespearea tai Voltairea, myös huumorin avulla. Erilaisia pieniä anekdootteja ja vitsejä ilmestyi lehdessä paljon. 

Neuvo keinoksi kirjojen ja paperin suojelemiseksi koilta, rotilta ja hiiriltä. Wiburgs Mancherley 1.2.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Wiburgs Wochenblatt taas oli enemmän sanomalehteä muistuttava kausijulkaisu. Se välitti uutisia ja poliittisia tapahtumia Pietarin kautta, mutta kuitenkin useamman viikon viiveellä. Lehdessä julkaistiin myös kaunokirjallisia tekstejä ja ilmoituksia sekä tietoja kaupunkiin saapuneista matkustajista. Myös muun muassa Turussa toiminut kirjakauppias F.A. Meyer julkaisi ilmoituksia Wiburgs Wochenblatt -lehdessä. 

Turkulaisen F.A. Meyerin ilmoitus Wiburgs Wochenblatt -lehdessä. 12.4.1823. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Wiburgs Wochenblatt -lehteä toimitti Diedrich Andreas Mangelus (1783–1832), joka syntyi huhtikuussa 1783 porvarisperheeseen Mitaussa (nyk. Jelgava Latviassa), menetti vasemman kätensä 12- tai 13-vuotiaana onnettomuudessa vahingossa ladatun aseen lauettua. Mangelus opiskeli Tarton yliopistossa ja työskenteli pitkään Viipurin lukion latinan kielen ja kirjallisuuden yliopettajana. Opetustyönsä ohella hän aloitti kaupungin ainoan sanomalehden toimittamisen 40-vuotiaana. Olikin hyvin tavanomaista, että varhaisia sanomalehtiä toimittivat opettajat ja muut oppineet virkatyönsä ohella. Diedrich Andreas Mangelus oli naimisissa Viipurissa pitkään toimineen kirjansitoja Suppiuksen tyttären Fredrika Suppiuksen kanssa, mikä mahdollisti tärkeän siteen uuden kirjapainon ja kaupungin viimeisen kirjansitojan välillä. 

Kuitenkin liittyminen Suomen suuriruhtinaskuntaan merkitsi murrosaikaa, jolloin saksan kielen asema vähitellen pieneni hallinto- ja koulutuskielenä samalla kun ruotsin kielen asema vahvistui ja ruotsinkielisen sivistyneistön rooli kaupungin kulttuurielämässä tuli entistä tärkeämmäksi. Toisaalta myös nouseva kansallisherätys näkyi kaupungissa etenkin 1830- ja 1840-luvuilta eteenpäin. Diedrich Andreas Mangeluksen kuoltua vuonna 1932 Wiburgs Wochenblatt lakkasi ilmestymästä ja suomenkielinen Sanan Saattaja Wiipurista aloitti toimintansa 1833. Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1845.