Ei liene yllätys, että menneisyyden kirjanystäviä tutkivat pitävät itsekin kirjoista. Vaikka tutkijat työskentelevät nykyään paljon sähköisen materiaalin parissa, elää ainakin monen historiantutkijan sisällä pieni bibliofiili. Kun yliopiston tilajärjestelyissä tapahtuu muutoksia ja muutamme uusiin työhuoneisiin, suremme väheneviä kirjahyllymetrejä, joita meillä on käytettävissämme. Kun kirjastot harventavat varastojaan ja luopuvat kirjoistaan, supattelemme työpaikan käytävillä siitä, millaisia opuksia kukakin on poistolaareista pelastanut. Moni meistä lukee kirjoja työ- ja vapaa-ajallaan.
Vaikka painetun kirjan ja lukemisen suosion hiipuminen on jo pitkään herättänyt keskustelua, elämme käytännössä kirjojen ja muiden painotuotteiden yltäkylläisyydessä. Esimerkiksi Suomen kansalliskirjasto vastaanotti pelkästään vuoden 2021 aikana kokoelmiinsa vapaakappaleina reilut 82 000 uutta painotuotetta (Kansalliskirjaston vuosikertomus 2021). Vaikka luku on huomattavasti pienempi kuin edellisenä vuonna, antaa se jonkinlaisen käsityksen siitä kirjojen, pienpainatteiden ja muiden tuotteiden määrästä, joka kirjastoon vuosittain virtaa. Painettu kirja ei ainakaan vielä ole kuolemassa.
Kansainvälisessä menestysteoksessaan Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina (suom. 2021) Irene Vallejo suhtautuu epäilevästi siihen mahdollisuuteen, että painettu kirja ylipäätään tekisi kuolemaa. Hän kirjoittaa:
Kirja on selviytynyt ajan koettelemuksista ja osoittanut kestävyytensä. Joka kerta kun olemme heränneet uuteen päivään vallankumoustemme tai painajaismaisten inhimillisten katastrofiemme jälkeen, kirja on jatkanut elämäänsä. Kuten Umberto Eco sanoo, se kuuluu samaan kategoriaan kuin lusikka, vasara, pyörä tai sakset. Sen jälkeen kun ne kerran keksittiin, niitä ei ole voinut enää mitenkään parantaa.
Historiantutkija tietysti toivoo, että kirja jatkaa elämäänsä pyörän lailla myös tulevaisuudessa.
***
Projektimme teemaa sivuaa Jukka Sarjalan blogikirjoitus, jossa kirjoittaja muistelee käyntejään Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevarastossa. Kirjoitus löytyy Turun yliopiston kulttuurihistorian blogipalstalta. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2023/02/03/kirjakokoelma-menneilta-ajoilta-kaynteja-abo-akademin-duplettivarastossa/
Tämän jutun kuva ei esitä Åbo Akademin dublettivarastoa vaan Turun yliopiston kirjavarastoa Phoenixissa 1920-luvun alussa. Kuva: Turun yliopiston kuvakokoelmat.
Historiantutkijan työ on valtaosaltaan istumista tietokoneen, kirjojen ja tutkimusmateriaalien äärellä. Pitkä pandemia-aika teki tästä istumavaltaisesta työstä huomattavan paikkasidonnaista; monen istumapaikkana on parin viime vuoden ajan ollut vakituisesti keittiö tai muu oman kodin nurkkaus. Toisin kuin populaarissa puheenparressa vieläkin toisinaan väitetään, tutkijat eivät yleensä lymyä kammioissa (saati norsunluisissa torneissaan) vaan hakeutuvat mielellään kaltaistensa joukkoon työpaikoille, seminaareihin ja konferensseihin – ja ehkä kaikkein tärkeimpiin sosiaalisen kanssakäymisen paikkoihin: yhteisiin kahvihuoneisiin. Parhaillaan opettelemme jalkautumaan keittiöistämme ja työnurkkauksistamme takaisin näihin fyysisiin yhteisöihin ja istumaan jälleen yhdessä.
Tätä kaikkien tuntemaa pandemia-kontekstia vasten tutkimusprojektimme tuleva kirjavaellukseksi nimetty kävelysuoritus on saanut uudenlaisia merkityksiä. Alun perin projektin oli tarkoitus toteuttaa kävely jo hankkeen alussa vuonna 2020. Nyt kun keväällä 2022 – lukemattomien zoom-sessioiden jälkeen – viimein oikaisemme koipiamme istuma-asennosta, ajatus yhdessä kävelemisestä tuntuu jopa vieläkin arvokkaammalta kuin kaksi vuotta sitten. Miten tutkimusprojektin käy kesäkuussa kävelyllä Iitistä Turkuun, sitä voi seurata tämän blogi-sivuston lisäksi ainakin Instagramissa (@mobilityofwords) ja Facebookissa: https://www.facebook.com/events/415931557042777
Projektin tutkijat Heli ja Jukka olivat keskustelemassa 1800-luvun alun kirjallisista yhteisöistä sekä kävelemisestä myös Menneisyyden jäljillä -podcastissa. Jaksossa puhuttiin muun muassa kirjojen keräilystä ja lukemisesta, oppineisuuden ehdoista sekä siitä, onko kirjavaelluksessamme kyse performanssista. Kiitos Lotta Vuoriolle mukavasta keskustelutuokiosta! Podcast on kuunneltavissa täällä:
Projektimme tutkija Jukka Sarjala kirjoittaa tuoreessa Historisk Tidskrift för Finland -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissaan kirjaharrastusten ja lukemisen tärkeästä ulottuvuudesta: ihmisiä yhteen saattavasta voimasta.
Ruotsinkielinen artikkeli ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet” käsittelee sivistyneistön ja ylioppilaiden kirjaharrastuksia Turussa 1800-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä, jolloin kirjavälitys kasvoi kaupungissa voimakkaasti kansainvälisten kauppasuhteiden ansiosta. Tarkastelu keskittyy kirjojen ja kirjallisuuden sosiaaliseen ja aineelliseen vaikuttavuuteen. Millaista vuorovaikutusta painotuotteet – tässä tapauksessa kirjat, periodijulkaisut ja sanomalehdet – loivat niiden käyttäjien keskuudessa? Millaisia pysyvämpiä toiminnan muotoja tästä vuorovaikutuksesta rakentui? Kohteina ovat Turun lukuseura (Läsesällskapet i Åbo) ja Turun romantiikkaa (Åboromantiken) edustanut opiskelijaverkosto.
Lukuseura oli kaupungin yliopisto- ja virkamiespiirien kylkeen luotu kirjallinen laajentuma, joka ensin lukukabinettina ja sitten lainakirjastona ylläpiti ja rikasti paikkakunnan eliitin yhteisyyden tunnetta. Ruotsin kirjallisen elämän jännitteistä kiinnostuneille Turun romantikoille taas lukuhalulla ja tunnesiteitä luoneilla yhteisillä lukutuokioilla oli suuri merkitys. Artikkelin tärkeimpiä tuloksia on, että kirjojen, lehtien ja niiden lukemisen ympärille rakentuneet sosiaaliset muodostelmat olivat 1800-luvun alun Turussa sukupolvisidonnaisia. Romaaneja ja matkakirjoja lukivat niin vanhemmat kuin nuoremmat, mutta ikäryhmillä oli tässä toiminnassa eri kontekstit. Turun romantikkojen osalta kirjaharrastukset johtivat muutamien vuosien kuluessa verkostomaiseen yhteistoimintaan usealla alalla.
Artikkelin tiedot: Jukka Sarjala, ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet”. Historisk Tidskrift för Finland 1/2022 (årg. 107) s. 36–67.
Tuoreessa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2021) on ilmestynyt projektimme tutkijan Jukka Sarjala artikkeli painotuotteiden merkityksestä yksilön näkökulmasta.
Artikkeli käsittelee kirjakulttuurin historiaa vastaamalla niihin haasteisiin, joita kirjojen käytön ja lukemisen tutkimus aineellisuuden näkökulmasta asettaa. Miten on mahdollista tarkastella painotuotteiden ja niiden käyttäjien välistä fyysistä yhteenkietoutumista? Artikkeli keskittyy nuoreen bibliofiiliin ja päiväkirjanpitäjään Anders Johan Sjögreniin (1794–1855), joka kymnaasi- ja opiskeluaikoinaan kirjoitti laajasti kirjojensa kierrätyksestä ja lukutavoistaan. Hänen vaiheidensa tarkastelu osoittaa, miten hänen kirjaharrastuksensa ja ‑hankintansa olivat kiinteä osa varhaista kaupallista markkinataloutta ja koulu- ja yliopistomaailmassa toimineita opiskelijaverkostoja. Turussa Sjögren ja hänen kirjallisuutta harrastaneet toverinsa järjestäytyivät ennen pitkää isommaksi joukoksi, joka edisti romantiikan aatteita ja kirjallisuustuntemusta.
Jukka Sarjala, Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2021, s. 275–287.
Anton Ulrik Rönnholm (1787–1862) toimi pappina itäsuomalaisessa Parikkalan seurakunnassa vuodesta 1819 kuolemaansa asti. Rönnholm oli Haminan pormestarin poika ja opiskeli papiksi Tarton yliopistossa 1805–1807. Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppiaan tyttären Anna Henrika Weckrothin kanssa ja pariskunta sai kuusi lasta. Yksi pojista, Karl Philip (1831–1901), jatkoi isänsä jalanjäljissä papiksi. Kolme tytärtä jäi naimattomaksi ja asui koko elämänsä Parikkalassa.
A. U. Rönnholm. Kuvalähde: Parikkalan seurakunnan valokuvataulu. Kuva: Ulla Ijäs
Rönnholmien perilliset lahjoittivat 1974 Anton Rönnholmin kirjakokoelman Museovirastolle, joka asetti sen näytteille tuolloin avoinna olleeseen Koitsanlahden lahjoitusmaamuseoon. Museon sulkeuduttua 1990-luvulla kirjakokoelma siirrettiin Parikkalan kunnankirjaston tiloihin, jossa sen olemassaolo unohtui vuosikymmeniksi. Saatuani vinkin paikallisilta kyseisen kirjakokoelman olemassaolosta, lähdin kesällä 2019 selvittämään kirjojen sijaintipaikkaa ja löysin kokoelman miltei parisataa nidettä kirjaston varastosta.
Anton Rönnholm oli aktiivinen monella saralla – hän rakennutti uuden pappilan, korjautti kirkkoa, osallistui järvenlaskuhankkeisiin ja kehitti maataloutta. Rönnholm liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuonna 1839 ja oli sen jäsen kuolemaansa asti. Lisäksi hän perusti Parikkalaan Pipliaseuran haaraosaston, joka sai vuonna 1846 lahjoituksena Iso-Britannian pipliaseuralta satoja Uusia Testamentteja lahjoitettavaksi seurakuntalaisille. Rönnholmin lapset, etenkin Karl Philip, olivat niin ikään kirjallisuuden harrastajia. Karl Philip Rönnholmin ideasta kehkeytyi lainakirjasto Parikkalaan, johon tämän opiskelutoverit lahjoittivat kirjoja. Vuonna 1853 kirjasto piti sisällään ”kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt.” (Suometar 4.5.1855, no 18).
Anton Rönnholm raportoi kirjaston toiminnasta sanomalehtiin. Vuonna 1853 Suometar julkaisi nimimerkin A. R. kirjoituksen, jossa kirjoittaja kertoi kirjaston toiminnasta. Valitettavasti tuolloin käyttöön otettu lainausmaksu oli vähentänyt lukijoiden määrää. Tuolloin kirjastossa oli noin sata nidettä ”eikä nykyisellä omistajalla ole waraa sitä suurentaakaan”. (Suometar 26.3.1853, no 12)
Ennen kirkkoherranvirkaansa Anton Rönnholm toimi opettajana Savonlinnan ja Viipurin saksankielisissä kouluissa. Saksa oli mahdollisesti Rönnholmin äidinkieli, sillä hänen äitinsä ja puolisonsa tulivat itäsuomalaisesta saksankielisestä kauppiaskunnasta, ja hän oli suorittanut myös opintonsa saksaksi Tartossa, jossa koulutettiin pappeja Vanhan Suomen luterilaisiin seurakuntiin. Tämän lisäksi Rönnholm osasi sujuvasti ruotsia, jota hän tarvitsi työssään pappina. Todennäköisesti lapsuus isovanhempien kartanossa Kerimäen Pulkkilassa sekä työvuodet täysin suomenkielisessä Parikkalan seurakunnassa antoivat jonkinasteisen suomen kielen taidon. Pitäjäkokouspöytäkirjoista voi aistia, että Rönnholm pystyi keskustelemaan pitäjäläisten kanssa näiden äidinkielellä ja hän oli pidetty sielunpaimen seurakunnassaan. Ensimmäinen suomen kielellä pidetty pitäjäkokouspöytäkirja löytyy vuodelta 1822 ja pöytäkirjassa käytetty kieli on tuon ajan kirjoitetuksi suomeksi harvinaisen selkeäsanainen.
Rönnholmin kirjakokoelma piti sisällään parisataa nidettä. Uskonnollisten tekstien lisäksi kokoelmaan kuuluu klassisia tekstejä, romaaneja, kasvi- ja luonnontiedettä käsitteleviä teoksia, nuotteja, akateemisia väitöskirjoja ja lapsille sekä nuorisolle suunnattuja oppikirjoja. 58 niteistä on latinankielisiä, 56 saksankielisiä, 54 ruotsinkielistä, 50 ranskankielistä, seitsemän venäjänkielistä, kolme suomenkielistä ja yksi italiankielinen nuottivihko.
Osaa teoksista Rönnholm käytti papintyössään, osa oli hänen lastensa käyttämiä nuotteja ja oppikirjoja. Rönnholmin naimattomat tyttäret opettivat pitäjän pikkulapsia, joten osaa kirjoista on voitu käyttää tässä opetustyössä. Osa kirjoista on periytynyt Rönnholmille hänen edeltäjiltään, ja osan hän on hankkinut huutokaupoista. Tällaisia nipussa huudettuja teoksia voi olettaa olevan esimerkiksi kirjakokoelman väitöskirjat, joista muutamista on kokoelmassa useampi nide samaa väitöskirjaa.
Kirjoja tarkastelemalla voi havaita millaisia liikkeitä kirjat ovat tehneet ennen kuin ne päätyivät osaksi Rönnholmin kokoelmaa. Kirjojen etulehdille on usein kirjoitettu omistajan nimi, toisinaan myös hankintapaikka ja -aika sekä kirjan ostohinta. Kirjojen etulehdille on myös tehty muistiinpanoja, laskutoimituksia sekä Rönnholmin lasten kirjoitusharjoituksia.
Kirjakokoelma näyttää kuntonsa puolesta olleen ahkerassa käytössä. Monen niteen kannet ovat repaleiset, sivuja puuttuu ja kirjoihin on tehty muistiinpanoja. Kirjat ovat mahdollisesti myös kiertäneet Rönnholmin tuttavapiirissä, joten lukijoita yhtä nidettä kohti on voinut kertyä useita kymmeniä.
Rönnholmin kirjakokoelman ainutlaatuisuus piilee siinä, että Itä-Suomesta on säilynyt tai on tällä hetkellä tiedossa vain vähän yksityisiä 1700-luvulle ulottuvia kirjakokoelmia. Tunnetuin näistä on Monrepos-kokoelmana tunnettu Pietarin tiedeakatemian presidentin Ludwig Heinrich von Nicolayn Viipurin Monrepos’n kartanoon keräämä kokoelma, joka on tällä hetkellä Kansalliskirjaston hallussa. Niin ikään Kansalliskirjasto säilyttää viipurilaisen Alexander Amatus Thesleffin, upseerin ja Aleksanterin yliopiston sijaiskanslerin, kirjastoa. Rönnholmin kirjastoa voi pitää osittain kartanokirjastona, sillä kirjakokoelmaa säilytettiin Rönnholmin lapsilleen rakennuttamassa Ristimäen kartanossa. Itäsuomalaisia kartanokirjastoja ei juuri tunneta, koska kartanoita oli vähemmän eivätkä kokoelmat välttämättä ole säilyneet ehjinä tähän päivään asti. Kirjakokoelma on myös hyvä esimerkki kokonaisen perheen lukuharrastuksista ja paljastaa myös sen, millaisia kirjoja naiset lukivat ja omistivat 1800-luvun alun Suomessa. Tässä mielessä Rönnholmin kirjakokoelma on jopa mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Thesleffin kirjasto, joka pitää sisällään Thesleffille hänen akateemisen asemansa vuoksi päätyneitä kirjoja, joista monet ovat varsin vähän luettuja niteitä.
Sanojen liike -hankkeessa tulen ensi vuonna perehtymään lisää Rönnholmin kirjakokoelmaan ja sanojen liikkeisiin itäsuomalaisen herrasväen parissa.
