Heli Rantala – Sivu 3 – Sanojen liike ja tiedon paikat

Bibliomaniasta

Teksti: Jukka Sarjala

Kirjallisia yhteisöjä ja kirjakulttuuria käsittelevä projektimme sivuaa myös 1800-luvun alun tilanteelle leimallista lukuhalua (läslust, Lesesucht). Ilmiöstä ei ole kovin kaukana kirjojen keräily, kutsutaan sitä sitten pakkomielteisiä muotoja saavaksi bibliomaniaksi tai lempeämmin ilmeneväksi bibliofiliaksi. Sen syntymekanismin psykologisia puolia en ryhdy tässä laajemmin arvuuttelemaan. Yksi keskeinen edellytys bibliofilialle ja varmaan myös bibliomanialle on kirjaan tarttuvassa yksilössä heräävä odotus, että kirjaan sisältyvät salaisuudet avautuvat lukemisessa. Monet myös haluavat säilöä näitä salaisuuksia omiin kirjakokoelmiinsa.

Esseessään Lukemisesta (1975) Roland Barthes huomauttaa, että lukemisen mielihyvässä lukijaa vetää koko kirjan pituudelta eteenpäin voima, joka ”on aina enemmän tai vähemmän naamioitu ja joka on odotusta: kirja tuhoutuu vähitellen juuri tässä kärsimättömässä, vimmaisessa kulutuksessa, jouissancessa.” Tämä on tuttu kokemus. Miten monta kertaa sitä on uuden kiinnostavan kirjan käsiinsä saatuaan ladannut sen lukemiseen niin paljon odotuksia ja malttamattomuutta, että siihen tutustuttuaan joutuu kohtaamaan lievän alakulon, kun kirjaan kohdistuneet odotukset ovat hälvenneet tai ainakin vähentyneet.

Carl Spitzweg, *Lukutoukka* (1850). Wikimedia Commons.

Toisin kuin bibliofiliassa, bibliomaniassa on nähty sairaalloisia piirteitä, eikä bibliomaniaa poteva aina olekaan kiinnostunut kirjojen lukemisesta. Nämä kaksi ilmiötä voivat kyllä sekoittua yhdessä ja samassa persoonassa. Yksi projektimme kohdehenkilöistä on nuori Anders Johan Sjögren (1794–1855), kirjatoukka ja intohimoinen lukija, joka jaksoi monien kirjallisten askareidensa ohella kirjoittaa päiväkirjaansa noin 560 sivua tiivistelmiä Johann Gottfried Herderin Adrastea-lehdestä. Sjögren keräsi kirjoja lukeakseen, mutta kaikesta päätellen myös niitä ihaillakseen ja lehteilläkseen. Hänen suunnitelmansa ja haaveilunsa kiinnostavien kirjojen hankkimiseksi kasvoivat ajoittain niin pahoiksi, että hän raportoi päiväkirjaansa menettävänsä yöuniaan niiden takia. Kirjamyynnin kansainvälistyminen ja kaupallistuminen olivat hänen nuoruudessaan jo hyvässä vauhdissa, mikä teki kirjoista houkuttelevia myyntiartikkeleita.

Kielellisesti lahjakas Sjögren oli kotoisin vaatimattomista oloista, kaakkoissuomalaisesta suutarinperheestä, eikä hänellä kymnaasia käydessään ja sittemmin yliopistossa opiskellessaan ollut (onneksi?) varaa tuhlata kirjoihin mielin määrin. Toisin oli rikkaalla aristokratialla. Tuija Laine kertoo tutkimuksessaan Kolportöörejä ja kirjakauppiaita (2006) tanskalaisen kreivin Otto Thottin kirjastosta, joka huutokaupattiin vuosina 1788–1792. Se oli aikanaan laajin tunnettu kokoelma Euroopassa, ja siihen sisältyi 116 395 nimekettä ja 15 000 väitöskirjaa. Paljon oli kreivi ehtinyt koota hyllyihinsä, kun ajattelee, että Keisarillisen Turun yliopiston kirjasto käsitti tuhoutuessaan Turun palossa noin 40 000 nidettä ja 80 käsikirjoitusyksikköä.

Kuten lukuhalua, myös bibliomaniaa arvosteltiin ankarasti jo 1700-luvulla. Jean le Rond d’Alembert laati aiheesta artikkelin (1751) valistusfilosofien kuuluisaan Encyclopédie-kirjasarjaan. Siinä hän päätyi väittämään, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta bibliomania muistutti kuvataiteeseen, kuriositeetteihin tai rakennuksiin kohdistuvaa intohimoa. ”Tällaisia asioita omistavat yksilöt tuskin saavat niistä mitään mielihyvää”, hän muotoili. Anders Johan Sjögreniin kuvaus ei kuitenkaan päde, eikä hän myöskään näytä tunteneen syyllisyyttä kirjahankinnoistaan.

Kirjakauppias Friedrich Anton Meyer 250 vuotta

18. maaliskuuta 1771 – siis tasan 250 vuotta sitten – syntyi henkilö, jonka elämänvaiheet kytkeytyvät oleellisella tavalla tutkimusprojektimme teemoihin. Tämä henkilö tunnetaan useammalla nimellä – silti tietomme hänen vaiheistaan ovat vaillinaiset. Kovin moni ei ole edes kuullut Friedrich Anton Meyerista. Tämän vuoksi onkin syytä viettää hänen syntymäpäiväänsä kirjoittamalla hänestä muutama rivi.

Huhti-toukokuun vaihteessa 1814 Leipzigissa järjestettiin kirjamessut, jotka monelle osallistujalle merkitsivät uuden aikakauden alkua. Vain puolta vuotta aiemmin kaupungin lähettyvillä oli käyty taistelu, joka oli päättänyt Napoleonin Ranskan vallan ajan Saksassa. Tuona aikana myös kirjamarkkinoita oli rajoitettu. Nyt saksalaiset kustantajat kerääntyivät perinteisille messuille, joiden luettelossa oli paljon vuosina 1813-1814 painettuja kirjoja. Saksalainen ja latinankielinen kirjallisuus olivat näkyvästi esillä, ranska oli menettänyt asemaansa Napoleonin tappion myötä.

Leipzigin kevääseen lähti myös turkulainen kirjayrittäjä Friedrich Anton Meyer. Matka Saksaan oli Meyerille hyvin tuttu. Hän oli syntynyt Mecklenburgin Samuel Levinin perheeseen, muuttanut sen mukana Tukholmaan, mutta palannut sitten opiskelemaan lääketiedettä Königsbergin yliopistoon. Tässä vaiheessa F. A. Meyer oli vielä Meijer Levin, sillä hän ei ollut saksalaistanut nimeään. Levinin tulon Turkuun vuonna 1799 huomioi myös Henrik Gabriel Porthan, joka muiden akatemian vaikuttajien kanssa joutui pohtimaan sitä, voisiko juutalaiselle antaa kuninkaalliseen akatemian opiskeluoikeuden. Meyer pääsi opiskelemaan ja otti heti paikkansa myös Turun seurapiireissä.

Meijer Levin ehti Königsbergissä seurata myös aikakauden kuuluisuuden Immanuel Kantin luentoja. Kuvassa Kantin kotitalo. Wikimedia commons.

Meyer näyttää olleen uudessa asuinkaupungissaan heti toimelias. Opintojen etenemisestä akatemiassa ei tosin ole tietoja mutta muulla saralla hän oli sitäkin aktiivisempi. Jo tammikuussa 1800 hän esiintyi Turun Soitannollisen Seuran vuosipäivän konsertissa laulajana. Seura oli perustettu vuosikymmen aikaisemmin silloisen kuninkaan Kustaa III:n syntymäpäivänä eli 24. tammikuuta. Varsin pian Meyerin nimi toistuu myös erilaisten kirjallisten harrastusten yhteydessä. Meyer muun muassa perusti kaupunkiin varhaisen lainakirjaston. Varsinaista kirjastolaitosta ei tuohon aikaan ollut vielä olemassa – erilaisia lukuseuroja kylläkin – joten Meyerin hanke on ollut aikakauden Suomessa melko ainutlaatuinen. Vuodesta 1802 lähtien Meyer toimi myös Turun akatemian saksan kielen opettajana.

Lainakirjaston perustaminen oli luonteva ratkaisu yritteliäälle Meyerille. 1700-luvun aikana kirjoista oli tullut merkittävä sosiaalisen kanssakäymisen innoittaja: niitä luettiin yksin tai yhdessä, niistä keskusteltiin ja niiden saannin helpottamiseksi syntyi erilaisia yhdistyksiä. Kirjoista tuli tärkeä osa oppineiden ja kaupunkien ylemmän keskiluokan yhteisöllistä elämää. Samaan aikaan kirjat olivat tuottoisa kauppatava, joiden tuontiin ja myyntiin osallistuivat monenlaiset yrittäjät. Jopa Turun menestynein kauppias Abraham Kingelin myi myös kirjoja, joita hän oli todennäköisesti hankkinut muun luksusmateriaalin ohessa Euroopasta.

Friedrich Anton Meyerin kirjat oli tarkoitettu kuitenkin pääosin sekä Akatemian piirissä olleille ihmisille Turussa että muualla Suomessa asuneelle ylemmälle keskiluokalle. Vaikka kirjamessujen merkitys kasvoi ja pikapainokoneen keksimisen myötä kirjojen tuotanto nopeutui, Meyerin aikana kirjoja hankkivat ja lukivat vielä harvat. Eurooppalainen kirjakulttuuri teollistui pian hänen kuolemansa jälkeen, 1830-1850-luvuilla, kun tuotanto moninkertaistui ja lukutaitoisten määrä kasvoi nopeasti. Myös Suomessa kustannustoiminta muuttui Krimin sodan jälkeen. Näin Meyerin sukupolvesta tuli kirjakaupan kansainvälistymisestä huolimatta lopulta varsin nopeasti vanhan maailman edustaja.

Viralliset kirjakauppaoikeudet Meyer sai vuonna 1813 mutta kauppapuotinsa hän avasi Turussa vasta Leipzigiin suuntautuneen matkan jälkeen. Meyer herätteli kaupunkilaisten kiinnostusta uutta kirjapuotia kohtaan toimittamalla Saksasta käsin mainosmateriaalia Åbo Allmänna Tidning -lehteen. Hänen kauttaan tulisi pian saataville ei ainoastaan saksalaisten, vaan myös ranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten kustantajien teoksia edulliseen hintaan! Kaupassa myytiin toki paljon muutakin kuin ainoastaan kirjoja; valikoimassa oli muun muassa nuotteja, kuparipiirroksia ja karttoja. Erityisesti akateemisen väen keskuudessa Meyer oli tärkeä kontakti, jonka puodissa käytiin tekemässä kirjatilauksia – tai vain haaveilemassa siitä, mitä kaikkea Meyerin kautta oli luettavaksi tarjolla.

Meyerin kauppa toimi Turussa aina kaupungin suurpaloon saakka. 1820-luvun mittaan hänellä alkoi kuitenkin olla vaikeuksia, sillä muutkin kauppiaat olivat vikkeliä solmimaan yhteyksiä ulkomaille ja kilpailemaan hinnoilla. Jyrki Hakapää on käsitellyt tätä kirjakauppiaiden välistä kilpailua väitöskirjassaan Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860 (2008). Turun palon jälkeen Meyer muutti monen muun tavoin Helsinkiin ja jatkoi siellä toimintaansa kirjakauppiaana ja lainakirjaston pitäjänä. Tässä vaiheessa hän oli kuitenkin jo menettänyt erityisasemansa kansainvälisiä kirjavirtoja Suomeen ohjaavana kauppiaana. Marraskuussa 1831 Meyer kuoli viimeiseksi kotikaupungikseen jääneessä Helsingissä 60-vuotiaana.

Kuuntele lisää Levin-Meyerista hankkeen podcastissa.

Teksti: Janne Tunturi ja Heli Rantala

Joulutarina vuodelta 1816

Turku, 23. joulukuuta 1816

Ylioppilas S. on herännyt puoli kuudelta lukemaan Homerosta. Hän toivoo voivansa ehtiä tänään Iliaan toisen laulun loppuun mutta se on kovin epävarmaa, sillä erinäiset arkiset asiat odottavat vielä hoitamistaan, ja iltapäivällä on edessä matka joulun viettoon. Nälkäkin ylioppilaalla on, sillä hän on syönyt ainoastaan korpun. Sekä rahat että ruokavarat ovat pahasti lopussa. Edellisenä iltana tuli lisäksi hummailtua kaupungilla ystävien seurassa viinilasin ääressä – ja maksettua koko revohkan puolesta.

Iltapäivällä ylioppilaamme istuu vielä Homeroksen säkeiden seurassa. Päivä on ehtinyt pitkälle ennen kuin hän pääsee matkaan ystävänsä I:n kanssa, määränpäänä I:n kotipaikka Nummi, jonne on matkaa kymmenisen peninkulmaa. Kello on kuuden paremmalla puolella kun he viimein jättävät Uudenmaantullin taakseen. Sää on kylmä mutta sitä vastaan on varustauduttu matkaviinillä. Matkalaiset yöpyvät Salon kohdalla, josta matka jatkuu aattoaamuna viiden aikaan. Eteneminen on hidasta, sillä lumi on tuiskuttanut tiet umpeen. Vasta viideltä iltapäivällä kaksikko on viimein perillä Nummella. Tulijoille tarjotaan teetä ja sitten on vuorossa sauna ja ruokaa. Nukkumaan mennään aikaisin, sillä seuraavana aamuna on noustava joulukirkkoon.

25. joulukuuta

S. on jalkeilla varhain. Jo ennen joulukirkkoa hän on ehtinyt etsiä joulutunnelmaa lukemalla ruotsalaisromantikkojen Phosphoros-lehteä, joulukuun numeroa vuodelta 1810, jossa ilmestyi Atterbomin runo ”Jul-ottan” (jouluaamu). Kirkossa pappi muistuttaa seurakuntaansa kristillisistä joulutavoista: erityisesti tässä seurakunnassa on papin mukaan omaksuttu perin ikävä tapa kiirehtiä ulos Jumalan huoneesta aivan liian maallisella touhukkuudella jo ennen jumalanpalveluksen loppua!

Ruuan ja kahvin jälkeen S. ehtii jälleen lukea mukaansa ottamiaan kirjoja, ranskan ja venäjän kielioppeja. Sitten I:n isä haluaa lukea ääneen postillaa (isä on kovin uskonnollinen). Myöhemmin S. vetäytyy jälleen lukemaan itsekseen, nyt on vuorossa Athene-lehti. Homeroksen hän jätti Turkuun.

***

Seuraavina päivinä tehdään jouluvierailuja puolin ja toisin. Syödään, juodaan, pelataan pelejä kuten myllymattia. I. ja S. vierailevat myös Pusulan pappilassa, jossa seurueeseen kuuluu useita daameja. S. hiukan ärsyyntyy daameihin, sillä seuraleikeissä nämä pelaavat hänen mielestään väärin. S. ja I. lähtevätkin muiden seurasta ulos kävelylle ja kiipeävät korkealle kukkulalle. Täällä he laulavat tuuleen laulua, jonka ovat oppineet ruotsalaisesta Poetisk Kalender -lehdestä: ”Fjärran i Nord lyser solen så klar, Hårdt blåser vädret i bergen.” S:n mieliala kohenee tästä huomattavasti, ja myöhemmin ystävykset laulavat vielä pappilan daameillekin.

Poetisk Kalender -lehden vuoden 1813 numero, nuottiliite

Näin kuluu vuodenvaihde I:n perheen ja erinäisten uusien tuttavuuksien seurassa. S. juo serkunmaljoja eräiden nuorten naisten kanssa ja taitaa hiukan ihastuakin. Uudenvuodenaattona jälleen yhdeltä vierailulta palattaessa S. istuu reessä ja ihailee talvi-iltaa. Kuu hohtaa kirkkaalla taivaalla seuranaan vain joitain pilvenharsoja, kulkijan ympärillä on taianomainen hämäryys. Ja horisontissa loistaa Venus.

***

Kirjoitus perustuu Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) opiskeluajan päiväkirjamerkintöihin. Sjögrenillä oli tapana mainita erityisesti itselleen tutut ihmiset päiväkirjassaan ainoastaan alkukirjaimella. Päiväkirjamerkintöjen I. on hänen läheinen ystävänsä Immanuel Ilmoni (1797–1856), jonka kotona kaksikko vietti joulun 1816. Immanuelin isä Kristian Ilmoni toimi lukkarina Nummen kappelissa.

Pikisaaresta Pariisiin: uutuusteos suomalaisten Euroopan-matkoista

Projektimme piirissä on elokuussa ilmestynyt uutuusteos, Heli Rantalan kirjoittama ja Gaudeamuksen julkaisema Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Teoksessa tehdään matkaa purjelaivojen ja hevosvaunujen tahtiin romantiikan aikakaudella. Vaikka tutkimusprojektimme keskittyykin painotuotteiden liikkeeseen ja kirjallisten yhteisöjen muotoutumiseen erityisesti 1800-luvun alun Suomessa, on Pikisaaresta Pariisiin -teoksessa useita liittymäkohtia projektin teemoihin. Yksi näistä on aikakauden omasta ajastamme poikkeava elämäntahti, joka näkyy niin ihmisten kuin tavaroidenkin liikkumisen hitautena. Kun Manner-Eurooppaan pyrkivät suomalaismatkaajat ylittivät Itämeren kauppalaivojen kyydissä, kului pelkästään tähän matkaan helposti parisen viikkoa. Samaisten kauppalaivojen mukana kulki Suomen suuntaan esimerkiksi kirjalähetyksiä, joita innokkaat tilaajat saattoivat joutua odottamaan useita kuukausia. Kuten ihmisten, myös kirjojen matkanteko oli riippuvainen vuodenajoista ja säiden suosiollisuudesta.

Kirjassa seurataan usean 1700- ja 1800-lukujen taitteen suomalaisen matkantekoa. Kaikki kirjan miesmatkaajat kuuluivat aikakauden oppineistoon, ja suurin osa heistä oli saanut oppinsa Turun akatemiassa. Yksi kirjan matkaajista on 1820- ja 1830-lukujen taitteessa matkustanut Immanuel Ilmoni (1797–1856), jonka alaa oli lääketiede. Ilmoni toimi yliopistossa anatomian ja fysiologian apulaisena, myöhemmin Helsingissä teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professorina. Opiskeluaikoinaan Ilmoni kuului Turun romantikkojen piiriin ja harrasti innokkaasti kirjallisuutta. Hän kirjoitti itse myös kaunokirjallisia tekstejä. Ilmonin Euroopan-matka kesti runsaat kaksi vuotta. Se oli osittain grand tour -tyyppinen opintomatka, mutta myös tieteellinen ekskursio, jonka aikana Ilmoni tutustui lukemattomiin eurooppalaisiin kollegoihinsa, anatomiasaleihin ja sairaaloihin. Matkan aikana hän keräsi myös luonnontieteellisiä näytteitä ja tutustui Vesuviuksen ja Etnan tulivuoriin.

Ilmonin nuoruusvuosina syttynyt kiinnostus filosofiaan ja kirjallisuuteen näkyy hänen matkan aikana tekemissään vierailukäynneissä. Lääkäreiden ja luonnontieteilijöiden lisäksi hän hakeutui aikakauden tunnettujen filosofien ja kirjailijoiden juttusille. Berliinissä Ilmoni tapasi saksalaisen idealismin kärkinimen Hegelin, ja Münchenissä hän oli kuuntelemassa opiskeluaikojensa lempifilosofin Schellingin esitelmöintiä. Weimarissa Ilmoni puolestaan onnistui tapaamaan joulukuussa 1828 Goethen, joka tässä vaiheessa oli jo lähes 80-vuotias mutta Ilmonin todistuksen mukaan eläväinen ja mieleltään terävä. Goethen tuotanto, erityisesti tämän esikoisromaani Nuoren Wertherin kärsimykset (1774), kuului monen lukemistoon myös Suomessa.

Ilmonin lisäksi kirjassa seurataan muiden muassa Frans Michael Franzénin, Mathilda Rotkirchin sekä Tengströmin serkusten matkantekoa halki Euroopan mantereen. Yksittäisten ihmisten liikkeen ja heidän matkakokemustensa kautta teos avaa ruohonjuuritason näkymiä siihen, millainen Eurooppa oli 1800-luvun alkupuolella.

Kirjoituksen kuvat: piirroskuva Immanuel Ilmonista sekä Goethe vuonna 1828 J. K. Stielerin maalaamana.

Kirjavaellus: harjoituspäivä 1

Aurinkoinen aamu, helteinen päivä tulossa. Tutkimusprojektin jäsenistä tämän päivän kävelyyn osallistuvat Heli, Heidi, Janne ja Ulla. Tapaamme Halistenkosken padolla ennen kymmentä. Kukaan meistä ei ole oikeastaan liikkunut paljon tällä suunnalla kaupunkia, joten on myönnettävä, että Suomen Sydän -kuntoilureitti on meille uusi tuttavuus. Tällä reitillä saa kulkea hiekkatietä ja Aurajokea myötäileviä polkuja, joten pääsemme tältä osin hyvin tutkimamme aikakauden eli 1800-luvun alun tunnelmaan.

Tämänpäiväinen kävely toimii paitsi tulevan kirjavaelluksen harjoituksena myös projektipalaverina. Voimme lämpimästi suositella hankepalaveria näissä maisemissa! Alkumatkasta käymme tutustumassa Ravattulan Ristimäellä Suomen vanhimpaan kirkonpaikkaan. Kielot kukkivat kirkkomäellä, viereisen pellon yllä lentelevät kiurut. Aikanaan Sjögrenin askeltaessa Iitistä Turkuun ei sää ollut näin suloinen, sillä hänen matkansa ajoittui lokakuuhun.

Matkan varrella Haagassa ylitämme ravihevosten harjoitusradan. Hiukan myöhemmin on vuorossa Aurajoen ylitys riippusiltaa pitkin. Ja hetken kuluttua olemmekin jo vanhalla Härkätiellä. Taukopaikkamme, Liedon Vanhalinna lähestyy. Täällä on myös kävelyn kääntöpiste, josta jatkamme matkaa jokivarren polkua pitkin takaisinpäin. Yhteistä matkaa kertyi 16,5 kilometriä, 23 000 askelta, kolme ja puoli tuntia.

Kävelyharjoituksia Aurajokilaaksossa

Käveleminen on osa projektimme toteutusta. Ei siksi, että harrastaisimme työhyvinvoinnin nimissä yhdessä patikointia – sekin tosin voisi olla hyvä idea. Tutkimusprojektissa käveleminen on yksi tapa lähestyä tutkimaamme aikakautta, 1800-luvun alun Suomea. Projektin aikana tarkoituksemme on toistaa erään tutkimuskohteemme, A. J. Sjögrenin vuonna 1813 tekemä matka Iitistä Turkuun. Sjögren matkasi kotiseudultaan Turkuun voidakseen aloittaa opinnot Turun akatemiassa. Matkaa varten oli hankittu hevonen mutta kunnollista ajopeliä ei ollut saatavilla, ainoastaan pienet kärryt, joihin juuri ja juuri mahtui nuorukaisen omaisuus, muun muassa kirjat, jotka piti saada mukaan. Niinpä Sjögren ja poikaansa saattamaan lähtenyt isä taittoivat matkan Iitistä Turkuun pääosin kuormahevosensa vierellä kävellen.

Nykyisin tiedon tai kirjojen vuoksi ei tarvitse nähdä samanlaista vaivaa kuin kaksisataa vuotta sitten. Tämän vuoksi meidän onkin vaikea tavoittaa sitä arkielämän todellisuutta, jossa 1800-luvun alun ihmiset elivät. Historiantutkijoina olemme tottuneita perehtymään menneisyyden ihmisten elämään ja tekoihin erilaisten kirjallisten lähteiden lukemisen kautta. Nyt tarkoituksemme on kokeilla hiukan toisenlaista lähestymistapaa ja kävellä itsemme 1800-luvun alun kokemusmaailmaan.

Tämänkaltaisista ajatuksista lähti liikkeelle idea tutkimusprojektimme kirjavaelluksesta, kävelymatkasta Sjögrenin jalanjäljissä. Tarkoituksena oli toteuttaa kirjavaellus kesäkuun alussa 2020. Matkareittiä oli suunniteltu Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen ja nykyisten tielinjausten sekä pysähdyspaikkojen mukaan. Voisi kuvitella, että korona-aalto ei vaikuttaisi niin hitaaseen liikkumiseen kuin käveleminen. Kummasti se silti vaikeutti asioiden ennakoimista majoituspaikkojen aukiolon epävarmuudesta lähtien. Kevään aikana jouduimmekin toteamaan, että kävelyn ajankohtaa on järkevä siirtää. Todennäköisesti se toteutuu vasta vuonna 2021.

Kirjavaellusta odotellessa päätimme kuitenkin toteuttaa projektin yhteisen päiväkävelyn. Perjantaina 12.6. kävelemme yhdessä Aurajokilaakson kulttuurimaisemassa. Reittimme seuraa osittain Suomen Sydän -kulttuurikuntoilureittiä, joka kulkee Aurajoen tuntumassa ja ulottuu Vanhalinnan kulmilla vanhalle Härkätielle, jossa pääsemme askeltamaan museotieosuudella.

Kuvassa osa Hämeen Härkätien kartasta 1700-luvulta.

Tutkimus Turun romantiikasta ilmestynyt

Suotuisten olosuhteiden ansiosta projektimme on ottanut tutkimustulostensa esittelyssä varaslähdön. Jukka Sarjalan monografia Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana kesäkuussa 2020. Se on valmistunut osana akatemiaprofessori Hannu Salmen johtamaa projektia ”Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa” ja käsittelee kohdittain myös hankkeemme teemaa, kirjallisia yhteisöjä ja aikakauden medioita. Uuden teoksen pääpaino on Keisarillisen Turun yliopiston ylioppilaiden ja nuorten maisterien aatteellisessa yhteistoiminnassa ja siitä muodostuneen verkoston tarkastelussa. Suomalaisesta varhaisromantiikasta on kirjoitettu kyllä aiemminkin, mutta kirja on aiheen ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys. Tutkimus valottaa nuorison liikehdinnän kansainvälisiä ja ylirajaisia yhteyksiä, esittelee Turun romantikkojen ruotsalaiset esikuvat ja näiden kanssa syntyneet kontaktit ja kuorii aiheesta metodologisen nationalismin tuomaa painolastia.

Useat tulevista Turun romantikoista tutustuivat toisiinsa Porvoon kymnaasissa, jossa he harrastivat romaanien lukua ja etsivät käsiinsä ruotsalaisten romantikkojen lehtiä ja kirjallisia albumeja. Tämä harrastus syveni kymnaasilaisten aloitettua yliopisto-opintonsa Turussa. Werner Söderhjelm kirjoitti jo 1800-luvun lopulla turkulaisnuorten lukuvimmasta. Innokas kirjallisuuteen paneutuminen synnytti pieniä lukupiirejä, jotka muutamien vuosien kuluessa johtivat kirjallisen Selma-seuran perustamiseen 1810-luvun puolimaissa. Siitä taas parin vuoden kuluttua alkoi Turun romantikkojen oma julkaisutoiminta Aura-albumin (1817–1818) ja useiden sanoma- tai viikkolehtien parissa (Mnemosyne, Turun Wiikko-Sanomat, Åbo Morgonblad). Kirjat ja kirjaharrastukset toimivat yhteenkokoavina tekijöinä, ystävyys- ja yhteistyösuhteiden rakennusaineksina. Ilmiön taustalla oli kirjatuotannon ja ‑välityksen kasvu erityisesti Saksassa, romantiikan kotimaassa. Tunnettuja bibliofiileja Turun romantikoista olivat varsinkin Anders Johan Sjögren ja Carl Axel Gottlund, jotka saattoivat laittaa viimeiset rahansa löytämiinsä kirjoihin. Vuosia jatkunutta kirjavälitystä harjoitti puolestaan Turun romantiikan ”haaveilijapommi” Adolf Ivar Arwidsson.

Kirjoja ja kirjallisuutta on tutkittu merkitysten muodostumisen alustoina ja kokemusten synnyttäjinä, kauppatavarana ja konkreettisina fyysisinä esineinä, mutta vähemmän huomiota on kiinnitetty kirjoihin aktiivisina materiaalisina toimijoina. Ne saivat ainakin oppineiston jäsenet toimeliaiksi, näkemään vaivaa ja solmimaan kontakteja. Tämä ulottuvuus on projektimme keskeisiä aiheita, ja Turun romantikkojen yhteisöllisyys tarjoaa sen tarkasteluun myös jatkossa hyvät mahdollisuudet.

Teksti: Jukka Sarjala

Sjögrenin päiväkirjat verkossa

Kansalliskirjasto on julkaissut kielitieteilijä ja etnografi Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) laajat päiväkirjat avoimesti verkossa. Julkaisuhanke oli tekeillä pitkään, jo vuodesta 2002 saakka ja sen ovat toimittaneet Michael Branch, Esko Häkli sekä Marja Toivonen. Sjögrenin päiväkirjakokonaisuutta, yli 8000 sivun kattavaa käsikirjoitusta, säilytetään Kansalliskirjastossa ja aiemmin siitä on ollut saatavilla ainoastaan konekirjoitusjäljennös.

Sjögren teki pitkän uran Pietarissa Venäjän tiedeakatemian palveluksessa mutta hänen tiensä Pietariin vei Porvoon ja Turun kautta. Iitin Sitikkalasta kotoisin ollut Sjögren kävi koulua ensin Loviisassa, sitten Porvoon kymnaasissa, josta hän siirtyi opiskelemaan Turun akatemiaan vuonna 1813. Sjögrenin Turussa viettämä aika, vuodet 1813–1819 ovat hankkeemme kannalta erityisen kiinnostavia, sillä ahkerana päiväkirjakirjoittajana Sjögren on dokumentoinut omaa ja lähipiirinsä lukuharrastusta varsin tunnollisesti. Hänen päiväkirjansa kautta avautuukin näkymä 1800-luvun alun opiskelijan (ylioppilaan) kirjallisuudentäyteiseen elämään.

Sjögren on projektissamme merkittävä hahmo myös siksi, että hankkeen tutkijoiden on tarkoitus kulkea konkreettisesti hänen jalanjäljissään Iitistä Turkuun tutkimusprojektin aikana. Tästä tarkemmin, ks. ”kirjavaellus” projektimme verkkosivuilla.

Sjögrenin päiväkirjat löytyvät täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/177355

Kuva: A. J. Sjögren kuvattuna 1840-luvun alussa. Museoviraston kuvakokoelmat.

Kirjojen ja bibliofiilien jäljillä

Elämme monimediaalisessa maailmassa, jossa painotuotteiden merkitys on vähentynyt ja etenkin nuorison lukuhalu kateissa, vaikka lukemisen äärelle pääsy on helpompaa kuin koskaan aiemmin. Hankkeessa tutkimme aikaa, jolloin asiat olivat toisin. 1800-luvun alussa Suomessa ei ollut kirjastolaitosta ja sanomalehteä julkaistiin pitkään vain yhdessä kaupungissa. Lukuseuroja maahan oli perustettu jo 1700-luvun puolella, ja yksityishenkilöillä saattoi olla laajoja kirjakokoelmia. Kirjallinen kulttuuri ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle vaan sen saavuttamiseksi oli nähtävä vaivaa.

1800-luvun alussa Suomi-niminen alue oli monin tavoin hajanainen. Merkittävät kirjalliset keskukset sijaitsivat muualla kuin Helsingissä, Turun seudun ohella erityisesti Porvoossa ja Viipurissa. Näitä kirjallisia keskuksia tutkimme projektissamme. Olemme kiinnostuneita erilaisten painotuotteiden liikkeestä ja kokoamisesta sekä niiden ympärille muodostuneista yhteisöistä. Kaiken kaikkiaan tavoitteena on ymmärtää sitä tapaa, jolla painotuotteet olivat läsnä lukevien aikalaisten elämässä. Tämä läsnäolo ei tarkoita ainoastaan osallisuutta kirjoista avautuviin suuriin tai pieniin ajatuksiin vaan myös liiasta lukemisesta väsyneitä silmiä tai tuskaa siitä, kun toivottua kirjaa ei saanut haltuunsa.

Olemme vasta aloittamassa hankettamme, mutta tässä blogissa tulemme kertomaan siitä, miten työmme etenee.