Kesäkuinen ilta Iitin Kausalassa. Saavuin Anders Johan Sjögrenin kotikulmille seuratakseni hänen opintomatkaansa Iitistä Turkuun. Alun perin projektimme jäsenten oli tarkoitus lähteä vaellukselle jo vuonna 2020. Nyt kaksi vuotta myöhemmin kirjavaellus on viimein alkamassa.
Junamatka Turusta Kausalaan kesti lopulta hiukan pidempään kuin luvatut kolme ja puoli tuntia. Helsingistä Lahteen kulkeva juna oli myöhässä. Eikä siinä vielä kaikki. Kun nousin junaan ja arvuuttelin, ehdinkö mahdollisesti Lahdessa vielä vaihtaa Kausalan junaan, huomasin olevani kokonaan väärässä junassa. Olinkin lähijunassa joka ei edes periaatteessa voisi ehtiä Lahteen ajoissa. Mutta konduktööri soittikin puhelun ja pyysi seuraavaa junaa odottamaan – yhtä junasta erehtynyttä matkustajaa. Ja se odotti!
Miten vaelluksemme onnistuu, se selviää tulevien päivien aikana. Sjögren kulki Iitistä Turkuun viikossa hevosen vierellä kävellen ja kulutti saappaassa puhki. On tunnustettava, että tuskin pystymme samanmoiseen suoritukseen. Meillä ei ole hevostakaan. Tarkoitus on kuitenkin kulkea Sjögrenin tavoin jalkapatikassa useamman päivän ajan, etsiä jälkiä Viipurintiestä ja muistakin paikoista, joiden kautta Sjögren aikanaan vaelsi.
Matka halki eteläisen Suomen 1800-lukulaisessa tahdissa on alkamassa.
Historiantutkijan työ on valtaosaltaan istumista tietokoneen, kirjojen ja tutkimusmateriaalien äärellä. Pitkä pandemia-aika teki tästä istumavaltaisesta työstä huomattavan paikkasidonnaista; monen istumapaikkana on parin viime vuoden ajan ollut vakituisesti keittiö tai muu oman kodin nurkkaus. Toisin kuin populaarissa puheenparressa vieläkin toisinaan väitetään, tutkijat eivät yleensä lymyä kammioissa (saati norsunluisissa torneissaan) vaan hakeutuvat mielellään kaltaistensa joukkoon työpaikoille, seminaareihin ja konferensseihin – ja ehkä kaikkein tärkeimpiin sosiaalisen kanssakäymisen paikkoihin: yhteisiin kahvihuoneisiin. Parhaillaan opettelemme jalkautumaan keittiöistämme ja työnurkkauksistamme takaisin näihin fyysisiin yhteisöihin ja istumaan jälleen yhdessä.
Tätä kaikkien tuntemaa pandemia-kontekstia vasten tutkimusprojektimme tuleva kirjavaellukseksi nimetty kävelysuoritus on saanut uudenlaisia merkityksiä. Alun perin projektin oli tarkoitus toteuttaa kävely jo hankkeen alussa vuonna 2020. Nyt kun keväällä 2022 – lukemattomien zoom-sessioiden jälkeen – viimein oikaisemme koipiamme istuma-asennosta, ajatus yhdessä kävelemisestä tuntuu jopa vieläkin arvokkaammalta kuin kaksi vuotta sitten. Miten tutkimusprojektin käy kesäkuussa kävelyllä Iitistä Turkuun, sitä voi seurata tämän blogi-sivuston lisäksi ainakin Instagramissa (@mobilityofwords) ja Facebookissa: https://www.facebook.com/events/415931557042777
Projektin tutkijat Heli ja Jukka olivat keskustelemassa 1800-luvun alun kirjallisista yhteisöistä sekä kävelemisestä myös Menneisyyden jäljillä -podcastissa. Jaksossa puhuttiin muun muassa kirjojen keräilystä ja lukemisesta, oppineisuuden ehdoista sekä siitä, onko kirjavaelluksessamme kyse performanssista. Kiitos Lotta Vuoriolle mukavasta keskustelutuokiosta! Podcast on kuunneltavissa täällä:
Projektimme tutkija Jukka Sarjala kirjoittaa tuoreessa Historisk Tidskrift för Finland -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissaan kirjaharrastusten ja lukemisen tärkeästä ulottuvuudesta: ihmisiä yhteen saattavasta voimasta.
Ruotsinkielinen artikkeli ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet” käsittelee sivistyneistön ja ylioppilaiden kirjaharrastuksia Turussa 1800-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä, jolloin kirjavälitys kasvoi kaupungissa voimakkaasti kansainvälisten kauppasuhteiden ansiosta. Tarkastelu keskittyy kirjojen ja kirjallisuuden sosiaaliseen ja aineelliseen vaikuttavuuteen. Millaista vuorovaikutusta painotuotteet – tässä tapauksessa kirjat, periodijulkaisut ja sanomalehdet – loivat niiden käyttäjien keskuudessa? Millaisia pysyvämpiä toiminnan muotoja tästä vuorovaikutuksesta rakentui? Kohteina ovat Turun lukuseura (Läsesällskapet i Åbo) ja Turun romantiikkaa (Åboromantiken) edustanut opiskelijaverkosto.
Lukuseura oli kaupungin yliopisto- ja virkamiespiirien kylkeen luotu kirjallinen laajentuma, joka ensin lukukabinettina ja sitten lainakirjastona ylläpiti ja rikasti paikkakunnan eliitin yhteisyyden tunnetta. Ruotsin kirjallisen elämän jännitteistä kiinnostuneille Turun romantikoille taas lukuhalulla ja tunnesiteitä luoneilla yhteisillä lukutuokioilla oli suuri merkitys. Artikkelin tärkeimpiä tuloksia on, että kirjojen, lehtien ja niiden lukemisen ympärille rakentuneet sosiaaliset muodostelmat olivat 1800-luvun alun Turussa sukupolvisidonnaisia. Romaaneja ja matkakirjoja lukivat niin vanhemmat kuin nuoremmat, mutta ikäryhmillä oli tässä toiminnassa eri kontekstit. Turun romantikkojen osalta kirjaharrastukset johtivat muutamien vuosien kuluessa verkostomaiseen yhteistoimintaan usealla alalla.
Artikkelin tiedot: Jukka Sarjala, ”Läsning förenar. Om den lärda och litterära gemenskapen i Åbo i början av 1800-talet”. Historisk Tidskrift för Finland 1/2022 (årg. 107) s. 36–67.
Kirjallinen kulttuuri ei ole ainoastaan sanoja paperilla tai kokoelmiin luetteloitavia niteitä. Se on monin tavoin myös liikettä ja vuorovaikutusta. Se on tiedon liikkumista tai erilaisten kirjallisten vaikutteiden ja mallien siirtymistä ja omaksumista mutta myös hyvin konkreettista, materiaalista liikettä: kirjojen kuljetusta paikasta toiseen, niiden kokoamista ja säilytystä – sekä tietysti myös myymistä ja vaihtamista. Tai kirjallisesti aktiivisten ihmisten liikkumista ja heidän tieto-taitonsa siirtymistä eri ympäristöihin.
Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -verkkolehden tuoreessa teemanumerossa projektimme tutkijat tarkastelevat liikkumisen tematiikkaa erityisesti kirjallisesti aktiivisten ihmisten ja materian (kirjojen) liikkeiden näkökulmista. Tutkimusartikkelit keskittyvät 1800-luvun alun Suomeen, mutta tutkimuskohteena olevat ilmiöt ymmärretään lähtökohtaisesti Suomea laajemmissa yhteyksissä. Huomio kohdistuu erityisesti Vanhan Suomen alueeseen sekä itäisemmän Suomen ja Turun väliseen liikkeeseen.
Ulla Ijäksen artikkelin keskiössä on esinelähtöinen näkökulma kirjojen liikkumiseen. Mistä ja miten kirjat käytännössä liikkuivat itäsuomalaisten keräilijöiden kokoelmiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa? Artikkelissa kirjat käsitetään ”liikkuvana tiedon materiaalisena käyttöliittymänä”. Mitä tämä tarkoittaa, siitä voi lukea lisää Ullan artikkelista!
Heidi Hakkarainen tarkastelee omassa artikkelissaan Viipurissa 1800-luvun alussa ilmestyneen saksankielisen sanomalehden ilmoitusmateriaalin tarjoamaa tietoa ihmisten liikkeistä itäisen Suomen alueella. Huomio keskittyy oppineiden liikkumiseen, johon sanomalehtiaineisto tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Muun muassa liikkuvat kotiopettajat ja kieltenopettajat julkaisivat lehdessä omia ilmoituksiaan. Viipurissa oleskeli myös useita tanssiopettajia, joiden repertuaariin kuuluivat niin gavotti kuin masurkka, tai erilaiset ranskalaiset ja ruotsalaiset tanssit.
Heli Rantalan artikkelissa matkataan jalkapatikassa Iitistä Turkuun Anders Johan Sjögrenin päiväkirjamerkintöjen avulla. Sjögren aloitti yliopisto-opinnot Turussa syksyllä 1813 ja saapui kaupunkiin isänsä saattamana kävellen. Artikkelissa tarkastelussa ovat myös Sjögrenin arkiset kaupunkikävelyt 1810-luvun Turussa.
Tutkimusartikkeleiden lisäksi teemanumero tarjoaa myös kaksi mielenkiintoista katsausartikkelia. Näistä ensimmäisessä Sanojen liike -projektin jäsen Janne Tunturi esittelee Kreikan vapaussotana tunnetun vallankumousliikehdinnän uusia tulkintoja. Vallankumous puhkesi vuonna 1821, ja sen tapahtumia seurattiin sanomalehtien välityksellä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Teemanumeron toisessa katsauksessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Skurnik esittelee kansainvälisen karttatutkimuksen näkökulmia ja erityisesti kysymystä liikkuvista kartoista.
Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa Ennen ja nyt -lehden verkkosivuilla, josta teemanumeromme ”Materian, tiedon ja ihmisten matkassa” löytyy: https://journal.fi/ennenjanyt/issue/view/8136
Tutkijan näyttöpäätetyöskentelyyn painottuva arki sai virkistävää vaihtelua kun tutkimusprojekti vastaanotti kutsun osallistua Iitissä toimivan A. J. Sjögrenin seuran 30-vuotisjuhlaan. Projektin tutkijoista matkaan lähtivät Heli ja Jukka. Juhlaa vietettiin Iitin lukion tiloissa Kausalassa seuran perustamispäivänä 11. marraskuuta. Turusta Iittiin matkaaminen on nykyisin huomattavan vaivatonta Sjögrenin päiviin verrattuna, sillä junalla pääsee Kausalaan noin neljässä tunnissa.
Marraskuinen aamu Urajärven rannalla Iitissä. Kuva: Heli Rantala
Juhlassa kuultiin puheita ja paikallisten lukiolaisten musiikkiesityksiä. Illan aikana kävi hyvin ilmi, miten uutteraa työtä seuran aktiivit ovat tehneet Sjögrenin elämäntyön tunnetuksi tekemisen hyväksi. Toimintaan on kuulunut muun muassa seminaareja ja retkiä sekä seuran puheenjohtajan Jaakko Helmisen matka Pohjois-Ossetiaan alueelle, jossa Sjögren aikanaan teki omaa tutkimustyötään. Me tutkijat esittelimme omaa työtämme, hankettamme sekä Sjögrenin kytkeytymistä siihen. Sjögrenin kirjaharrastuksesta ja lukuinnosta äskettäin artikkelin julkaissut Jukka kertoi omista tutkimustuloksistaan.
Sjögren-aiheista näyttelyä juhlapaikalla Iitin lukiossa. Kuva: Jukka Sarjala.
Juhlaa seuraavana päivänä saimme nauttia seuran jäsenten vieraanvaraisuudesta. Kiertoajelulla tutustuimme Iitin kirkonkylässä sijaitsevaan, 1600-luvun lopulta peräisin olevaan puukirkkoon, Sjögrenin muistokiveen sekä Kausalan kirjastoon. Kävimme myös Sitikkalan kylässä lähellä Sjögrenin lapsuudenkodin paikkaa. Juuri Sitikkalasta 19-vuotias Anders Johan Sjögren aikanaan matkasi Turkuun aloittaakseen yliopisto-opintonsa.
Vierailulla Iitin kirkossa Sjögrenin seuran aktiivien kanssa. Taustalla vasemmalla kirkon vanha alttarimaalaus, jonka konservointityötä seura oli edistämässä. Kuva: Jaakko Helminen.
Tuoreessa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2021) on ilmestynyt projektimme tutkijan Jukka Sarjala artikkeli painotuotteiden merkityksestä yksilön näkökulmasta.
Artikkeli käsittelee kirjakulttuurin historiaa vastaamalla niihin haasteisiin, joita kirjojen käytön ja lukemisen tutkimus aineellisuuden näkökulmasta asettaa. Miten on mahdollista tarkastella painotuotteiden ja niiden käyttäjien välistä fyysistä yhteenkietoutumista? Artikkeli keskittyy nuoreen bibliofiiliin ja päiväkirjanpitäjään Anders Johan Sjögreniin (1794–1855), joka kymnaasi- ja opiskeluaikoinaan kirjoitti laajasti kirjojensa kierrätyksestä ja lukutavoistaan. Hänen vaiheidensa tarkastelu osoittaa, miten hänen kirjaharrastuksensa ja ‑hankintansa olivat kiinteä osa varhaista kaupallista markkinataloutta ja koulu- ja yliopistomaailmassa toimineita opiskelijaverkostoja. Turussa Sjögren ja hänen kirjallisuutta harrastaneet toverinsa järjestäytyivät ennen pitkää isommaksi joukoksi, joka edisti romantiikan aatteita ja kirjallisuustuntemusta.
Jukka Sarjala, Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2021, s. 275–287.
27. toukokuuta, Ruissalo. Tutkimusprojektimme on jälleen tien päällä kävelleen. Tällä kertaa kuljimme vehreässä Ruissalossa nupuillaan olevien kielojen ja linnunlaulun ympäröiminä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kuulumisia kasvotusten ilman etäyhteyttä. Olipas virkistävää!
Jalat valmiina kulkemaan. Kuva: Heli Rantala
Kävelemisestä on muodostunut oleellinen osa projektia. Jo alusta saakka olemme suunnitelleet suurta kirjavaellusta A. J. Sjögrenin jalanjäljissä. Koronapandemian vuoksi tuo vaellus on vielä edessäpäin mutta käveleminen on laajentunut koko hanketta monin tavoin määrittäväksi osaksi. Olemme muun muassa pitäneet useita projektin kokoontumisia kävellen. Olemme varmasti ryhtyneet kiinnittämään enemmän huomiota omaan kävelemiseemme mutta myös kävelemisen historiaan. Näitä teemoja pohditaan myös Sanojen liike -podcastin jaksossa ”kävelyllä”.
Nyt toukokuussa Suomessa on käynnissä iso Kävelykipinä-kampanja. Tempaus kannustaa suomalaisia kävelemään, ja siihen liittyy myös Kävelykilometrikisa, johon voivat osallistua joukkueet ja yksittäiset kävelijät 1.5.-31.10.2021 välisenä aikana. Tempaus järjestetään 80 vuotta sitten käydyn maaottelumarssin kunniaksi. Vuoden 1941 maaottelumarssi oli Suomen ja Ruotsin välillä käyty suuri kävelykisa, johon osallistui kansaa laajasti yhteiskunnan huipulta saakka. Suomen suurimmaksi kuntoliikuntapahtumaksi noussut kisa sai alkunsa, kun Ruotsin kävelyliitto haastoi suomalaiset kävelemään kilpaa ruotsalaisten kanssa. Erilaisilla kävelykilpailuilla ja tempauksilla onkin pitkät perinteet niin Suomessa kuin myös maailmalla.
Kansallisten suurtapahtumien lisäksi menneisyydestä löytyy myös yksittäisiä vetoja, joissa kansan sijaan liikkeellä on yksilö. Esimerkiksi Länsi-Saksassa vuonna 1961 saksalainen maanviljelijä Albert Vogl löi vetoa, että pystyy kävelemään 145 kilometriä Müncheniin alle 48 tunnissa. Hän onnistui alittamaan asetetun aikarajan ja sai 300 Saksan markan palkkion. Baijerin yleisradion televisiokamerat seurasivat omalaatuista matkantekoa, mutta jo sitä ennen 1800-luvulla lehdistöstä saattoi lukea pieniä juttuja erilaisista kävelemisvedoista. Näin myös kuriositeetin omaisilla raporteilla yksilöiden sinnikkäistä, eriskummallisista ponnistuksista on oma historiallinen jatkumonsa. Se ulottuu ajanjaksoon, jolloin modernit liikennevälineet, kuten juna ja höyrylaiva, olivat vasta kehittymässä.
Rocket-veturin kuva vuodelta 1829. Wikimedia Commons.
Viipurissa 1820-luvulla ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Wochenblatt julkaisi sekalaisten ulkomaanuutisten osiossaan joitakin pikku-uutisia kävelemiseen liittyvistä vedoista, joita raportoitiin Englannista. Uutiset kiersivät pieneen, alle 4000 asukkaan Viipuriin, joka oli vasta vähän aikaa sitten liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, etupäässä Pietarin kautta. Kiinnostus Brittein saariin näkyi myös laajemmin siinä, miten brittiläisen kirjallisuuden vaikutteet ja esikuvat tulivat tärkeään rooliin saksankielisellä alueella 1800-luvun alkupuolella, samalla kun Napoleonin valloitussotien myötä ranskalaista kulttuuria vierastettiin.
Poliittisten tapahtumien ja teknisten uutuuksien lisäksi Brittein saarilta kerrottiin myös arkisemmista ilmiöistä, kuten erilaisista vedoista, joista jotkut liittyivät juoksemiseen tai kävelemiseen. Näiden usein hurjilta kuulostavien tempausten todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta varsinkin yhtä niistä kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Lehti raportoi 9 elokuuta 1823 vedosta, jossa Lancashiresta kotoisin oleva Mark Hartings -niminen mies käveli 400 englantilaista mailia 5 päivässä ja 12 tunnissa. Hän aloitti urakkansa sunnuntaina yöllä ja käveli 62 tunnissa 200 mailia, minkä jälkeen hän nautti virvokkeita ja lepäsi. Tämän jälkeen, neljäntenä päivänä, miehen kerrottiin kärsineen kovasti rakoista jaloissaan, joissa hän piti villaisia sukkia. Tästä huolimatta hän kulki neljäntenä päivänä 65 mailia. Matka hidastui viidentenä päivänä ja miehen todettiin olleen uuvuksissa, mutta hän käveli viimeisetkin mailit maaliin ja voitti vedon puolen tunnin erotuksella. Lopuksi todettiin, että kyseessä oli Englannin pisin tunnettu kävelyveto (Fuß-Wette).
Ihmisjalan anatomiaa 1800-luvun lopulta. Wikimedia Commons.
Kävelyvetoihin liittyi paitsi henkilökohtaista kunniantuntoa myös kansallista kilpailua. Wiburgs Wochenblatt julkaisi 29.5.1824 uutisen Lontoossa tehdystä kävelystä, joka oli tehty takaperin. Lehti kirjoitti, että kun englantilaiset jäljittelevät jotain, he tekevät sen suurellisesti. Kun saatiin tietää, että Berliinissä oli juostu kilpaa takaperin 200 askeleen matkan verran, herra Lloydiksi nimetty mies oli ilmoittanut heti kävelevänsä takaperin 40 mailia kymmenessä tunnissa. Lopulta matkaksi päätettiin 32 mailia kahdeksassa tunnissa. Lehden mukaan suuret ihmisjoukot kerääntyivät katsomaan miehen kävelyä, minkä vuoksi ystävien oli avattava tälle tietä läpi ihmismassojen hänen kulkiessaan pienten kylien ja esikaupunkien läpi kohti määränpäätään. Lopulta Lloyd pääsi maaliin Clerkenwell Greeniin Lontoossa ja voitti haasteen.
Kävelykilpailuja onkin myöhemmin käytetty eri tavoin juuri kansallistunnon kohottamiseen ja toisaalta kilpaurheilun merkeissä. Raskaiden kävelysuoritusten kaltaiset fyysiset haasteet näyttävät kytkeytyvän myös miehiseen kunniantuntoon, joka on saanut paitsi huvittavia myös traagisia piirteitä. Kuvaavasti Wiburgs Wochenblatt uutisoikin kävelyvetojen rinnalla myös toistuvasti englantilaisten kaksintaisteluista, kuten julkaistessaan vuonna 1825 surullisen uutisen 15-vuotiaan pojan kuolemasta kaksintaistelussa Etonissa.
Kirjassaan Emotions in History: Lost and Found (2011) saksalainen historiantutkija Ute Frevert on yhdistänyt kaksintaistelut ja kunnian. Frevertin mukaan kunnian tunteella oli 1800-luvulla valtava emotionaalinen ja kulttuurinen painoarvo, joka on aikojen saatossa hälvennyt ja muuttanut muotoaan niin, että kunniasta voi puhua ”kadonneena” tunteena. Kunnian tunteen lisäksi vedot kytkeytyivät olennaisesti rahaan, ja niiden pontimena eivät olleet vain tunteet vaan myös taloudellinen hyöty. Siinä missä kaksintaistelut kuuluivat ylempien luokkien elämäntapaan, vedot yhdistettiin alempiin luokkiin. Raskaita fyysisiä suorituksia vaativiin vetoihin liittyivät usein suuret rahapalkkiot, mikä lisäsi niiden vetovoimaa ja uutisarvoa. Esimerkiksi 4.10.1823 raportoitiin että 8-vuotias tyttö Lontoon Chelseassa oli kävellyt 30 englantilaista mailia alle kahdeksassa tunnissa 100 punnan vedon takia.
August Piepenhagenin vaeltajia maisemassa kuvaava maalaus vuodelta 1820. Wikimedia Commons.
Saksankielisissä lehdissä mieltymys vetoihin liitettiin juuri englantilaisiin. Puhuttiin jopa näiden erityisestä vetohimosta. Esimerkiksi Budapestissä ilmestynyt Gemeinnützige Blätterzur vereinigten Ofner und Pester Zeitung julkaisi aiheesta artikkelin vuonna 1821. Kävelyvetojen banaalius ja huvittavuus saksankielisen yleisön silmissä selittyy kenties erilaisilla kävelemiseen liittyneillä arvoilla ja merkityksillä. Saksankielisessä Euroopassa 1800-luvun alussa vaikuttaneessa romantiikan liikkeessä luonnossa kävelemiseen ja etenkin vaeltamiseen liitettiin erityisiä kulttuurisia merkityksiä, joissa korostui yksilöllinen kokemus, ylevän kohtaaminen ja yhteys luontoon. Jo 1700-luvun lopun varhaisromantiikassa metsissä vaeltaminen ja vuorille kohoaminen olivat tärkeitä teemoja. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti yhden tunnetuimman runonsa ”Über allen Gipfeln” (1780) vaelluksellaan Thüringenissä Kickelhahn-vuorella. Yksin liikkumisen teema ja pyhiinvaeltaja-hahmot olivat tärkeä osa ajan kirjallista kulttuuria. Myös kuvataiteissa Caspar David Friedrichin ”Vaeltaja sumumeren yllä” (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818) kuvasi vaeltajan yksilöllistä sisäistä kokemusta.
Kuitenkin oli kävely sitten fyysisten rajojen koettelua rahan ja kunnian vuoksi tai sisäisen maailman kultivoimista luonnon keskellä, se ei ollut vain siirtymistä paikasta toiseen. Kävelyyn liittyi monenlaisia kulttuurisesti rakentuneita tunteita, merkityksiä ja kokemuksia. Ennen kaikkea niin kävelyvedot kuin myös luonnossa vaeltaminen olivat vapaaehtoista liikkumista, kävelyä ei ohjannut mikään pakko. Onkin kiinnostavaa, että käveleminen fyysisenä ja henkisenä ilmiönä sai suosiota samaan aikaan kun teknisen kehityksen myötä ihmisten liikkuminen tuli yhä helpommaksi. Siinä missä ennen pitkiä matkoja olivat mahdollistaneet hevosten vetämät vaunut ja purjelaivat, 1800-luvun alussa kehitettiin uusia höyrykäyttöisiä kulkuneuvoja. Varhaiset höyryveturit kuten Locomotion (1825) jaRocket (1829) syntyivätkin 1820-luvulla, mutta junaliikenne yleistyi vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Viipurin sanomalehdessä seurattiin kiinnostuksella uusien höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehitystä. Esimerkiksi vuonna 1828 lehti julkaisi uutisen englantilaisen ”höyryvaunun” käyttöönotosta. Vaikuttaakin siltä, että teknistyvän ja lisääntyvän liikkumisen myötä pitkien matkojen kävelyyn kuuluva ruumiillinen ponnistus oli kiinnostavaa juuri siksi, että siitä oli tulossa entistä enemmän tarpeetonta.
Viipurin kaupunki kuului 1800-luvun alussa Vanhaan Suomeen, jonka Ruotsi oli menettänyt suuressa Pohjan sodassa ja hattujen sodassa Venäjälle. Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Tuolloin Viipurissa on laskettu olleen noin 3000 asukasta, jotka edustivat neljää eri kieliryhmää; saksankielisiä, ruotsinkielisiä, venäjänkielisiä ja suomenkielisiä. Vaikka saksalainen väestönosa oli vähemmistössä, se hallitsi kaupungin hallintoa, koulutusjärjestelmää ja kulttuurielämää, jotka toimivat saksan kielellä.
Myös Viipurin ensimmäiset lehdet olivat saksankielisiä. Vuonna 1821 kuukausittain ilmestyneen Wiburgs Mancherley -lehden ja vuosina 1823–1832 viikoittain ilmestyneen Wiburgs Wochenblatt -lehden kustantaja oli Anders Cederwallerin (myös Cedervaller, 1774–1837) kirjapaino, joka aloitti toimintansa Viipurissa vuonna 1815. Cederewallerin kuoltua painotoimintaa jatkoi hänen leskensä Johanna Cederwaller poikineen.
Wiburgs Mancherleyn päätoimittajana pidetään berliiniläissyntyistä Carl Josef de Belliä (1744–1830), joka alkoi toimittaa lehteä sotilasuransa jälkeen 77 vuoden iässä. Wiburgs Mancherley, jonka alaotsikko oli ”hyödyksi ja huvitukseksi” (Zum Nutzen und Vergnügen), noudatti saksalaista valistusajan Intelligenzblatt -julkaisun esikuvaa, jossa keskeistä oli hyödyllisen informaation levittäminen. Lehdessä ilmeni kiinnostus luontoon ja luonnontieteisiin, ja se julkaisi myös runsaasti erilaisia reseptejä ja hyödyllisiä neuvoja. Oppineiden yhteisöllisyyttä rakennettiin paitsi korkeakulttuuristen viitteiden kautta, kuten siteeraamalla Shakespearea tai Voltairea, myös huumorin avulla. Erilaisia pieniä anekdootteja ja vitsejä ilmestyi lehdessä paljon.
Neuvo keinoksi kirjojen ja paperin suojelemiseksi koilta, rotilta ja hiiriltä. Wiburgs Mancherley 1.2.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Wiburgs Wochenblatt taas oli enemmän sanomalehteä muistuttava kausijulkaisu. Se välitti uutisia ja poliittisia tapahtumia Pietarin kautta, mutta kuitenkin useamman viikon viiveellä. Lehdessä julkaistiin myös kaunokirjallisia tekstejä ja ilmoituksia sekä tietoja kaupunkiin saapuneista matkustajista. Myös muun muassa Turussa toiminut kirjakauppias F.A. Meyer julkaisi ilmoituksia Wiburgs Wochenblatt -lehdessä.
Wiburgs Wochenblatt -lehteä toimitti Diedrich Andreas Mangelus (1783–1832), joka syntyi huhtikuussa 1783 porvarisperheeseen Mitaussa (nyk. Jelgava Latviassa), menetti vasemman kätensä 12- tai 13-vuotiaana onnettomuudessa vahingossa ladatun aseen lauettua. Mangelus opiskeli Tarton yliopistossa ja työskenteli pitkään Viipurin lukion latinan kielen ja kirjallisuuden yliopettajana. Opetustyönsä ohella hän aloitti kaupungin ainoan sanomalehden toimittamisen 40-vuotiaana. Olikin hyvin tavanomaista, että varhaisia sanomalehtiä toimittivat opettajat ja muut oppineet virkatyönsä ohella. Diedrich Andreas Mangelus oli naimisissa Viipurissa pitkään toimineen kirjansitoja Suppiuksen tyttären Fredrika Suppiuksen kanssa, mikä mahdollisti tärkeän siteen uuden kirjapainon ja kaupungin viimeisen kirjansitojan välillä.
Kuitenkin liittyminen Suomen suuriruhtinaskuntaan merkitsi murrosaikaa, jolloin saksan kielen asema vähitellen pieneni hallinto- ja koulutuskielenä samalla kun ruotsin kielen asema vahvistui ja ruotsinkielisen sivistyneistön rooli kaupungin kulttuurielämässä tuli entistä tärkeämmäksi. Toisaalta myös nouseva kansallisherätys näkyi kaupungissa etenkin 1830- ja 1840-luvuilta eteenpäin. Diedrich Andreas Mangeluksen kuoltua vuonna 1932 Wiburgs Wochenblatt lakkasi ilmestymästä ja suomenkielinen Sanan Saattaja Wiipurista aloitti toimintansa 1833. Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1845.
Anton Ulrik Rönnholm (1787–1862) toimi pappina itäsuomalaisessa Parikkalan seurakunnassa vuodesta 1819 kuolemaansa asti. Rönnholm oli Haminan pormestarin poika ja opiskeli papiksi Tarton yliopistossa 1805–1807. Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppiaan tyttären Anna Henrika Weckrothin kanssa ja pariskunta sai kuusi lasta. Yksi pojista, Karl Philip (1831–1901), jatkoi isänsä jalanjäljissä papiksi. Kolme tytärtä jäi naimattomaksi ja asui koko elämänsä Parikkalassa.
A. U. Rönnholm. Kuvalähde: Parikkalan seurakunnan valokuvataulu. Kuva: Ulla Ijäs
Rönnholmien perilliset lahjoittivat 1974 Anton Rönnholmin kirjakokoelman Museovirastolle, joka asetti sen näytteille tuolloin avoinna olleeseen Koitsanlahden lahjoitusmaamuseoon. Museon sulkeuduttua 1990-luvulla kirjakokoelma siirrettiin Parikkalan kunnankirjaston tiloihin, jossa sen olemassaolo unohtui vuosikymmeniksi. Saatuani vinkin paikallisilta kyseisen kirjakokoelman olemassaolosta, lähdin kesällä 2019 selvittämään kirjojen sijaintipaikkaa ja löysin kokoelman miltei parisataa nidettä kirjaston varastosta.
Anton Rönnholm oli aktiivinen monella saralla – hän rakennutti uuden pappilan, korjautti kirkkoa, osallistui järvenlaskuhankkeisiin ja kehitti maataloutta. Rönnholm liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuonna 1839 ja oli sen jäsen kuolemaansa asti. Lisäksi hän perusti Parikkalaan Pipliaseuran haaraosaston, joka sai vuonna 1846 lahjoituksena Iso-Britannian pipliaseuralta satoja Uusia Testamentteja lahjoitettavaksi seurakuntalaisille. Rönnholmin lapset, etenkin Karl Philip, olivat niin ikään kirjallisuuden harrastajia. Karl Philip Rönnholmin ideasta kehkeytyi lainakirjasto Parikkalaan, johon tämän opiskelutoverit lahjoittivat kirjoja. Vuonna 1853 kirjasto piti sisällään ”kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt.” (Suometar 4.5.1855, no 18).
Anton Rönnholm raportoi kirjaston toiminnasta sanomalehtiin. Vuonna 1853 Suometar julkaisi nimimerkin A. R. kirjoituksen, jossa kirjoittaja kertoi kirjaston toiminnasta. Valitettavasti tuolloin käyttöön otettu lainausmaksu oli vähentänyt lukijoiden määrää. Tuolloin kirjastossa oli noin sata nidettä ”eikä nykyisellä omistajalla ole waraa sitä suurentaakaan”. (Suometar 26.3.1853, no 12)
Ennen kirkkoherranvirkaansa Anton Rönnholm toimi opettajana Savonlinnan ja Viipurin saksankielisissä kouluissa. Saksa oli mahdollisesti Rönnholmin äidinkieli, sillä hänen äitinsä ja puolisonsa tulivat itäsuomalaisesta saksankielisestä kauppiaskunnasta, ja hän oli suorittanut myös opintonsa saksaksi Tartossa, jossa koulutettiin pappeja Vanhan Suomen luterilaisiin seurakuntiin. Tämän lisäksi Rönnholm osasi sujuvasti ruotsia, jota hän tarvitsi työssään pappina. Todennäköisesti lapsuus isovanhempien kartanossa Kerimäen Pulkkilassa sekä työvuodet täysin suomenkielisessä Parikkalan seurakunnassa antoivat jonkinasteisen suomen kielen taidon. Pitäjäkokouspöytäkirjoista voi aistia, että Rönnholm pystyi keskustelemaan pitäjäläisten kanssa näiden äidinkielellä ja hän oli pidetty sielunpaimen seurakunnassaan. Ensimmäinen suomen kielellä pidetty pitäjäkokouspöytäkirja löytyy vuodelta 1822 ja pöytäkirjassa käytetty kieli on tuon ajan kirjoitetuksi suomeksi harvinaisen selkeäsanainen.
Rönnholmin kirjakokoelma piti sisällään parisataa nidettä. Uskonnollisten tekstien lisäksi kokoelmaan kuuluu klassisia tekstejä, romaaneja, kasvi- ja luonnontiedettä käsitteleviä teoksia, nuotteja, akateemisia väitöskirjoja ja lapsille sekä nuorisolle suunnattuja oppikirjoja. 58 niteistä on latinankielisiä, 56 saksankielisiä, 54 ruotsinkielistä, 50 ranskankielistä, seitsemän venäjänkielistä, kolme suomenkielistä ja yksi italiankielinen nuottivihko.
Osaa teoksista Rönnholm käytti papintyössään, osa oli hänen lastensa käyttämiä nuotteja ja oppikirjoja. Rönnholmin naimattomat tyttäret opettivat pitäjän pikkulapsia, joten osaa kirjoista on voitu käyttää tässä opetustyössä. Osa kirjoista on periytynyt Rönnholmille hänen edeltäjiltään, ja osan hän on hankkinut huutokaupoista. Tällaisia nipussa huudettuja teoksia voi olettaa olevan esimerkiksi kirjakokoelman väitöskirjat, joista muutamista on kokoelmassa useampi nide samaa väitöskirjaa.
Kirjoja tarkastelemalla voi havaita millaisia liikkeitä kirjat ovat tehneet ennen kuin ne päätyivät osaksi Rönnholmin kokoelmaa. Kirjojen etulehdille on usein kirjoitettu omistajan nimi, toisinaan myös hankintapaikka ja -aika sekä kirjan ostohinta. Kirjojen etulehdille on myös tehty muistiinpanoja, laskutoimituksia sekä Rönnholmin lasten kirjoitusharjoituksia.
Kirjakokoelma näyttää kuntonsa puolesta olleen ahkerassa käytössä. Monen niteen kannet ovat repaleiset, sivuja puuttuu ja kirjoihin on tehty muistiinpanoja. Kirjat ovat mahdollisesti myös kiertäneet Rönnholmin tuttavapiirissä, joten lukijoita yhtä nidettä kohti on voinut kertyä useita kymmeniä.
Rönnholmin kirjakokoelman ainutlaatuisuus piilee siinä, että Itä-Suomesta on säilynyt tai on tällä hetkellä tiedossa vain vähän yksityisiä 1700-luvulle ulottuvia kirjakokoelmia. Tunnetuin näistä on Monrepos-kokoelmana tunnettu Pietarin tiedeakatemian presidentin Ludwig Heinrich von Nicolayn Viipurin Monrepos’n kartanoon keräämä kokoelma, joka on tällä hetkellä Kansalliskirjaston hallussa. Niin ikään Kansalliskirjasto säilyttää viipurilaisen Alexander Amatus Thesleffin, upseerin ja Aleksanterin yliopiston sijaiskanslerin, kirjastoa. Rönnholmin kirjastoa voi pitää osittain kartanokirjastona, sillä kirjakokoelmaa säilytettiin Rönnholmin lapsilleen rakennuttamassa Ristimäen kartanossa. Itäsuomalaisia kartanokirjastoja ei juuri tunneta, koska kartanoita oli vähemmän eivätkä kokoelmat välttämättä ole säilyneet ehjinä tähän päivään asti. Kirjakokoelma on myös hyvä esimerkki kokonaisen perheen lukuharrastuksista ja paljastaa myös sen, millaisia kirjoja naiset lukivat ja omistivat 1800-luvun alun Suomessa. Tässä mielessä Rönnholmin kirjakokoelma on jopa mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Thesleffin kirjasto, joka pitää sisällään Thesleffille hänen akateemisen asemansa vuoksi päätyneitä kirjoja, joista monet ovat varsin vähän luettuja niteitä.
Sanojen liike -hankkeessa tulen ensi vuonna perehtymään lisää Rönnholmin kirjakokoelmaan ja sanojen liikkeisiin itäsuomalaisen herrasväen parissa.
